Melkein aito

“Obelix, Obelix”, julma yleisö huutaa. Hieman lisää vyötärölleen saanut Axl Rose laulaa silti todella korkealta ja kovaa, ihan niin kuin kultaisella 1980-luvulla. Gun & Roses -bändini laulaja Rosen kokoama uusi soittoporukka – veti erittäin tiukan, ihan alkuperäiskokoonpanon levytyksiltä kuulostavan keikan festivaaleilla lauantaina Helsingin Käpylässä.

Sen verran ovat rockfestarit muuttuneet nuoruudestani, että alueella oli nyt Alepan kauppa-auto (tai kontti) ja anniskelualue ulottui lähes yhtä laajalle kuin alkoholivapaa kuuntelualue. Ja lähes kaikki juoma myytiin loppuun. Tärpättikauppa oli selvästi alueen parasta bisnestä.

Ei ihan niin kuin Slash, mutta melkein.

Mutta vaikka Gunnarit kuulostivat aidolta, alkuperäisjäsenten puute vei osan hohdosta. Itselleni tämä pändi ei koskaan niin tärkeä ole ollut, vaikka heidän hiteistä pidänkin. Mutta jos vaikka Rollarit kiertäisivät ainoastaan Mick Jagger alkuperäisestä kokoonpanosta jääneenä, keikka mahtaisia maistua oudolta – vaikka itse soitto olisikin tikilleen samaa kuin alkuperäispumpulla. No, Gunnarit soittivat myös versionsa Paul McCartneyn Bond-piisistä Live and let die. Ohjelmistossa oli myös varsinainen Bond-tunnussävel. Tiukkoja versioita, vaikkeivät aitoja.

Lähes aito -ilmiö on tuttu myös kirjallisuudesta. Suomessakin uutisoitiin äskettäin, James Bond -kirjat saavat jatkoa. Uusi, nyt Jeffery (kyllä, Jeffery) Deaverin työotsikolla Project X menevä Bond-seikkailu ilmestyy ensi vuoden toukokuussa, jolloin tulee kuluneeksi 103 vuotta Bondin luojan Ian Flemingin kuolemasta. Ja ei, se ei ole Helsinki-kirjojen ohjelmassa ensi keväänä.

Pari vuotta sitten Suomessakin julkaistiin jatko-osa Bondille, Sebastian Faulksin Piru perii omansa. Sitä ennen John Gardner ehti vääntää 16 Bond-kirjaa, kunnes jäi hommasta eläkkeelle 1996. Yksikään myöhä-Bond ei ole noussut klassikoksi, vaikka Flemingin ylittäminen kirjallisesti on varmasti onnistunut useassa jatko-osassa.

Alepassa on rokkia.

Satuin viime kesänä päähänpistosta hotkaisemaan muutaman Flemingin uudestaan, ensi kertaa teini-iän jälkeen. Aivoni kun kaipasi nollausta. Parhaat niistä olivatkin oikein hyvää viihdettä, edelleen. Ainakin alkukielellä nautittuna. Esimerkiksi Casino Royal oli juuri niin synkkä kuin uusi elokuvaversiokin.

Onneksi Guns and Roses -keikka päättyi ihan aitoon nauhoitteeseen, Frank Sinatran klassikkoon I did it my way. Onhan se vähän lälly ja karaokessa korviasärkeviä tulkintoja saanut. Mutta Sinatra on Sinatra, the real thing.