SISÄLLYS
Alkusanat: Alf Rehn
Näkymätön käsi
Luku 1: Kuinka kohtasin toimistokuukkelin
Luku 2: Kuinka opin luottamaan sattuman voimaan
Luku 3: Kuinka opettelin luopumaan kontrollista
Luku 4: Kuinka innostuin hyvän strategian voimasta
Luku 5: Kuinka johtaja voi olla haittaamatta henkilöstönsä työntekoa
Luku 6: Kuinka jokaisen kansalaisen olisi hyvä osata johtamisen perustaidot
Luku 7: Kuinka oman järjen käyttö pelastaisi monesta pulasta
Luku 8: Kuinka kannattaa luottaa aivan kaikkiin ja kuunnella, mitä heillä on mielessään
Luku 9: Kuinka toimistokuukkelin ainutlaatuisuudesta on syytä iloita
Näkymätön käsi
Tämän kirjan sankareita ovat oma-aloitteiset ja holhoavasta johtamisesta vapautuneet oman ainutlaatuisuutensa ymmärtäneet ihmiset, jotka yhdessä kaltaistensa kanssa muuttavat innostuksella, joukkoälyllä ja verkkosuosittelulla maailman paremmaksi.
Jotta tämän lauseen todella ymmärtäisi, on aloitettava muurahaisista. Jokunen vuosi sitten lähdimme perheen pikkutyttöjen kanssa kotoamme retkelle läheiseen metsikköön Espoon Soukassa. Retken huippukohta oli tyttöjen mielestä tietysti eväiden syönti pienen suon laidalla, mutta toisen sijan nappasi metsästä löytynyt suuri muurahaiskeko.
Aluksi tyttöjä hiukan huoletti, etteivät muurahaiset vain pääsisi puraisemaan heitä, mutta arkailun jälkeen kiinnostus vei voiton. Tulkaa katsomaan, täällä yksi kantaa lehdenpalaa! Katso, muurahaisten valtatie! Hei, tämä kantaa itseään isompaa kortta!
Myöhemmin kaivoimme netistä lisää tietoa muurahaisista. Niitä on ahertanut maaperässä jo dinosaurusten aikaan sata miljoonaa vuotta sitten, ne ovat kehittyneet ampiaisista, ne ovat hyvin sosiaalisia ja erittäin aggressiivisia. Muurahaisia löytyy kolmea kastia, joista kuhnuri hedelmöittää kuningattaren, kuningatar munii muurahaismunat ja työläiset pitävät huolen kaikkien muiden hyvinvoinnista. Viestit välittyvät muurahaiselta toiselle kemiallisina hajuina ja hormoneina. Tämä on tehokasta, koska tällainen viestintä on selkeää jok’ikiselle muurahaiselle. Kun yksi löytää ruokaa tai kohtaa vihollisen, asian tietävät kohta kaikki.
Työläisillä on eriytynyt työnjako, ja pesästä saattaakin löytyä sotilas-, vartija- tai lehdenleikkaajamuurahaisia, hometta kasvattavia muurahaisia, kirvoja laiduntavia muurahaisia tai sitten säätä seuraavia muurahaisia, jotka lähettävät kuhnurit ja neitsytkuningattaret lentoon hyvällä säällä. Itsemurhapommittaja räjäyttää itsensä kuningattaren käskystä ja levittää myrkyllistä muurahaishappoa vihollistensa päälle.
Muurahaisyhteisöstä voi löytää jopa strategista ajattelua. Eräs pieni laji elää vahvan ja väkivaltaisen isomman lajin alueella menestyksekkäästi oveluuden avulla. Pikkupesän sotilaat lahtaavat armotta jokaisen kohtaamansa ison lajin tiedustelijan, ja näin tieto pikku naapureista ei päädy mahtipesään. Jos kuitenkin tiedustelija pääsisi livahtamaan, pikkupesän sotilaat ostaisivat kuningattarelle, kuhnureille ja työläisille aikaa paeta: sotilaat taistelisivat viimeiseen muurahaiseen asti ison pesän sotilaita vastaan. Voittajat, isot muurahaiset, löytäisivät pelkän tyhjän pikku pesän, jota ne eivät kovin pitkään jaksaisi miehittää. Isojen poistuttua pienet palaisivat. Niiden kuningatar ryhtyisi urakoimaan uutta armeijaa, joka voisi seuraavassa hyökkäyksessä jälleen taistella urhoollisesti pikkupesälle tarpeellista pakoaikaa.
Metsäretken jälkeen katsoimme televisiosta uutisia. Aiheena oli finanssikriisi. Yksi tytöistä halusi tietää, mistä oli kysymys. Olisin voinut kertoa, että maailman rahamarkkinat ovat paisuneet kymmeniä kertoja suuremmiksi kuin oikea talous. Tämän takia rahalla käytävä kauppa on karannut kaikkien hallinnasta ja irtaantunut omaksi virtuaalipelikseen, jota kukaan ei enää ymmärrä. Tyydyin kuitenkin vastaamaan, että ”monelta on rahat loppu”. Miksi ne eivät hae lisää rahaa pankista? Pankki ei uskalla antaa lisää rahaa, koska vanhojakin lainoja on vaikea saada takaisin. Voiko presidentti sitten auttaa? Presidenttikään ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tyhmää. No niin on. Hetki hiljaisuutta ja sitten vaativampi kysymys: Miten tuon voi korjata? Vaihdoin sujuvasti puheenaihetta. Miten tämän muka voisi korjata? Me olemme pääsemättömissä rahoitusjärjestelmämme kanssa. Nykyinen elämäntapamme suorastaan edellyttää sitä. Rahoitusjärjestelmä siirtää rahaa sinne, missä rahasta on eniten hyötyä. Jos jostain löytyy rautamalmia, rahoitusmarkkinoilta saa rahaa kaivoksen rakentamiseen. Ottamalla lainaa voimme asua omassa talossa kaikki ne vuodet, joiden aikana säästämme taloa itsellemme jälkikäteen, asuntolainaa lyhentämällä. Rahoitusmarkkinoilta löytyy lainaa tarvittaessa myös tuhlaileville valtioille. Jopa parjatut rahoitusjohdannaiset ovat tarpeellisia, koska niiden avulla riskiä voidaan jakaa useammille harteille.
Olemme siis pääsemättömissä rahoitusjärjestelmämme kanssa. Voiko järjestelmän romahduksia sitten estää?
Jatkuvasti toistuvissa romahduksissa tapahtumien kulku tuntuu olevan aina suurin piirtein samankaltainen. Ensin vapaasti liikkuvan rahan määrä kasvaa voimakkaasti. Maailmasta ei tahdo enää löytyä sekä tuottoisia että turvallisia hankkeita, joihin uutta rahaa voisi tunkea. Siksi rahaa ryhdytään sijoittamaan suuremman riskin hankkeisiin tai silkkaan pelaamiseen. Vuoden 2008 finanssikriisi oli tuhoisa, melkein yhtä tuhoisa kuin hopeamarkkinoiden romahduksesta alkunsa saanut vuosien1873–1879 pitkä lama, mutta ei lähellekään niin tuhoisa kuin osakemarkkinoiden romahduksesta alkanut suuri lama 1929–1934. Uusimman katastrofin laukaisi rahan lainaaminen varattomille ja tulottomille asunnonostajille, vaikka tiedettiin, että he eivät todennäköisesti pystyisi suoriutumaan edes lainojensa koroista, lyhennyksistä puhumattakaan. Asuntoluotottajat ajattelivat sinisilmäisesti, että ikuisesti nousevat asuntojen hinnat turvaisivat annetut lainat.
Pelaamisen kohteeksi kelpaa rahoitusmarkkinoilla mikä tahansa tulppaanin sipuleista kiinteistöihin tai monimutkaisiin rahoitusinstrumentteihin. Hollannissa aikoinaan erittäin suositun tulppaanin yksittäisen sipulin futuuri saattoi maksaa helmikuussa 1637 saman verran kuin ammattimiehen kymmenen vuoden palkka. Romahdushan moisesta seurasi. Yhdysvalloissa suuret pankit myivät finanssikriisin alla asiakkailleen riskisijoituksia ja löivät samaan aikaan toisaalla vetoa sen puolesta, että heidän hetki sitten asiakkailleen myymänsä sijoituspaperit muuttuisivat tulevaisuudessa arvottomiksi. Hyvin ei päättynyt tämäkään peli.
Kun rahaa sitten tulvii tulppaanin sipuleihin, asuntomarkkinoille tai Islantiin, syntyy monesta huijauksesta tuttu ilmiö, jossa ensin leikkiin ryhtyneet jakavat keskenään myöhemmin mukaan tulleiden rahat. Nämä ”voitot” houkuttelevat tehokkaasti yhä uusia pelaajia mukaan.
Yritysten palkkiojärjestelmät rohkaisevat yritysten rahoilla pelaavia ottamaan kokonaisuuden kannalta järjettömiä riskejä. Tämä on mahdollista, koska pelureiden omaa välitöntä ja käsin kosketeltavaa etua vastaa koko yhteisölle sälytetty suurempi riski. Se saattaa realisoitua sitten joskus, ehkä. Kupla puhkeaa, kun ei löydy enää uusia mukaantulijoita eikä uutta rahaa jaettavaksi tai kun tarpeeksi moni yrittää hypätä kesken leikin pois kyydistä.
Kun musiikki loppuu, vikkelimmät saavat usein pitää voittonsa, mutta hitaammille jää käteen pelkkä Musta Pekka. Kuplan puhkeamisesta syntyvien vahinkojen suuruus riippuu siitä, kuinka moni oli pelissä mukana ja kuinka suurilla summilla. Jos hullutukseen osallistui riittävän monia riittävän isoilla panoksilla, tappion suuruus järkyttää koko yhteiskuntaa. Luottamus häviää, ja jäljellä oleva raha jäätyy niille sijoilleen, jolloin lainarahaa ei löydy enää edes hyvän tuoton ja pienen riskin hankkeiden rahoitukseen.
Tästä seuraa lama. Se kouraisee ikävästi niitäkin, jotka eivät lähteneet mukaan koko hullutukseen. Vaikka kriisejä edeltävään juhlahumuun osallistuu harva, juhlien jälkeisestä krapulasta kärsivät useimmat. Eivät kuitenkaan aivan kaikki: esimerkiksi Yhdysvalloissa pankkien huippujohtajat saivat vuoden 2008 kriisin jäljiltä pitää tienaamansa miljardit.
Finanssijärjestelmän kaatumisen syyt on aina helppo selittää jälkikäteen, mutta niiden ennustaminen etukäteen ei tunnu onnistuvan. Toki katastrofien alla yksittäiset näkijät maalaavat tuomiopäivää, mutta heitä ei kuunnella, koska näitä maailmanlopun maalailijoita löytyy jatkuvasti myös silloin, kun kriisiä ei tulekaan. Harva huomaa etukäteen, että keisarilla ei ole vaatteita.
Journalismi ei tunnista riskejä, koska rahan maailma on läpinäkymätön. Toisin kuin muurahaisilla, ihmisten maailmassa kaikki asiat eivät todellakaan ole kaikkien tiedossa. Päinvastoin näemme paljon vaivaa, jotta asiat pysyisivät salassa tai jotta muilla olisi jopa väärät tiedot. Luottoluokitusyritykset eivät myöskään kykene aina antamaan oikeaa tietoa tilanteesta. Vuoden 2008 finanssikriisin alla nurin mennyt suuryritys Bear Stearns sai parhaat mahdolliset luottoluokitukset vain päiviä ennen kuin kaatui JP Morgan Chasen syliin pilkkahinnalla. Kysymys ei välttämättä ollut luokitusyritysten epäpätevyydestä vaan siitä, että maailmalla hyvin tunnettuja ja luotettuja luottoluokittajia on vain kolme. Noin pieni joukko ei yksinkertaisesti kykene havainnoimaan nykyistä monimutkaista rahoitusmaailmaa riittävällä osumatarkkuudella.
Asiantuntijoiden tuntuu olevan erityisen vaikeaa nähdä talouden makrolukujen taakse, sinne oikeaan elämään, josta talouden yllätykset aina ovat peräisin. Friedrich Hayek sai vuonna 1974 taloustieteen Nobel-palkinnon. Hänen mukaansa asiantuntijat eivät koskaan voi tietää yksityiskohtaisesti, millainen kunkin mikrotasolla toimivan yksittäisen kansalaisen tilanne on. Näin ollen asiantuntijat ovat väärän tiedon varassa tuomittuja tekemään pikemminkin tilannetta pahentavia kuin sitä parantavia ratkaisuja. Hayekin mukaan kannattaa jättää ohjailu vähemmälle ja antaa enemmän tilaa ja valtaa yksittäisille ihmisille, jotta nämä voivat päättää asioista omista lähtökohdistaan.
Poliittisia päättäjiä houkuttaa kertoa, että kulloisenkin kuplan ympärille syntyvä hyvinvointi on juuri heidän päätöstensä synnyttämää. Tällainen päättäjä ei ymmärrettävästi innostu, jos markkinamekanismit korjaavat tilannetta hienovaraisesti nostamalla korkoja, laskemalla pörssikursseja tai heikentämällä työllisyyttä. Yhdysvaltain keskuspankin entistä johtajaa Alan Greenspania on arvosteltu siitä, että hän ei jarruttanut hurjaa kasvua ennen vuoden 2008 romahdusta, vaikka keskuspankki olisi korkoja nostamalla voinut niistää markkinoilla vellovaa ylimääräistä rahaa. Syytös on aiheellinen. Toisaalta koko Yhdysvaltain eliitti presidentti George W. Bushia myöten teki kaikkensa, jotta Greenspan antaisi matalien korkojen, kasvun ja ylivelkaantumisen ajan jatkua. Toki rahoitusala itsekin lobbasi vahvasti puuttumattomuuden puolesta. Rahoitussektori on kasvanut niin suureksi ja keskittynyt niin vahvaksi, että se korruptoi Yhdysvaltain poliittista päätöksentekojärjestelmää merkittävästi.
Ennen vuoden 2008 finanssikriisiä rahoitusala teki 40 prosenttia Yhdysvaltain 500 suurimman yrityksen yhteenlasketuista voitoista. Jopa Wall Streetiä vaalikampanjassaan tiukkasanaisesti arvostelleen Barack Obaman hallinto on ollut hampaaton rahoitusmarkkinoiden lobbausvoiman edessä. Vuoden 2008 finanssikriisin taustapiruja ei ole haettu vastuuseen, eikä rahoitusalan sääntelyä ole juurikaan kiristetty karmaisevista kokemuksista huolimatta. Tästä kaikesta on paljon opittavaa, mutta patenttilääkettä kriisien estämiseen ennalta ei silti ole. Toimimalla harkiten me voimme parhaimmillamme lykätä seuraavaa kriisiä muutaman vuosikymmenen päähän.
On monta syytä siihen, miksi muurahaiset voivat ylläpitää omaa monimutkaista järjestelmäänsä vakaana sukupolvesta toiseen, kun ihmisyhteisöt eivät vastaavaan kykene. Ensiksikin muurahaisten systeemi on yksinkertaisemmin hallittavissa, koska yksittäisiltä muurahaisilta puuttuu tietoisuus itsestään. Tietoisuus sotkee prosesseja. Oma tahto tuo kyvyn muuttaa maailmaa itselleen mieluisaan suuntaan. Tahtomme mukaiset päätökset taas vaikuttavat muiden päätöksiin ja muiden myöhemmät päätökset taas takaisin meidän päätöksiimme. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Juuri tämä keskinäisriippuvuus tekee ihmisyhteisöjen toiminnasta niin vaikeaa ennustaa ja mahdotonta hallita. Yhteisön toiminta on sitä epävakaampaa, mitä vapaammin ja tehokkaammin yksilöt voivat itseensä ja toisiinsa vaikuttaa. Siksi ääriliikkeet oikealta vasemmalle ovat aina yhtä innokkaita viemään ihmisiltä vapauden toimia. Ääriliikkeiden mielestä vapaudet aiheuttavat niin paljon ongelmia, että niistä on parempi luopua kokonaan.
Käytännön elämässä näyttää kuitenkin siltä, että yksittäisten ihmisten tekemät päätökset ovat kaikkein tehokkain tapa järjestää maailma, ellei tavoitteena ole taantua muurahaisten tasolle.
Toisekseen muurahaisten viestintä perustuu kemikaaleihin, jotka ovat kaikkien aistittavissa. Jokaisella on tällöin yhtenäinen tilannekuva. Ihmisyhteisöissä näin ei ole. Päätöksenteon kannalta merkittävä tieto on usein pieninä palasina eri ihmisillä ja eri puolilla ihmisyhteisöä. Kokonaiskuvan saamiseksi päättäjän pitäisi kyetä kokoamaan palapeli, jossa jokainen pala on eri ihmisten hallussa ja jossa palojen esittämä kuvakin vaihtuu päivittäin.
Nykyosaamisella palapelin koko kuvaa ei saada keskitetysti muodostettua minnekään, ja siksi rahoitusalan kaltaisissa monimutkaisissa järjestelmissä kenelläkään ei ole reaaliaikaista kokonaiskuvaa tilanteesta. Muurahaisten toiminta kulkee newtonilaisen fysiikan ennustettavia polkuja, kun ihmisten toiminta yhteisönä muistuttaa enemmän kaaosteorian kuvaamia outoja ilmiöitä. Lisäksi sosiaalisen evoluution vauhti on muurahais- ja ihmisyhteisöissä aivan eri luokkaa. Yksittäinen muurahainen miljoonan vuoden takaa saattaisi hyvinkin tuntea olonsa kotoisaksi nykypesässä.
Ihmisyhteisöissä taas sosiaalinen evoluutio on paljon nopeampaa. Johtamisen kaltainen jäykkä taito ei sadassakaan vuodessa hirveästi muutu, mutta arkisemmat käytöstavat muuttuvat jo vuosissa tunnistamattomiksi. Harva muistaa enää tuttujensa puhelinnumeroita ulkoa. Toisin oli vielä 1990-luvun alussa. ”Mad Men” -tv-sarjassa kuvataan 1960-luvun amerikkalaista mainosmaailmaa. Maailman muutos näkyy parhaiten pienissä kohtauksissa. Raskaana olevat naiset polttavat ja naukkailevat viskiä. Vaimon terapeutti soittaa iltamyöhään aviomiehelle ja kertoo kaikki vaimon salaisuudet. Ydinperheen eväsretken lopuksi äiti kippaa luontevasti retkipeitolta muoviset astiat ja muut roskat suoraan luontoon ja perhe kävelee hyväntuulisena takaisin autolleen.
Kolmanneksi tiedon nopea kulku tekee ihmisyhteisöistä epävakaampia, koska reaaliaikainen tarkka tieto avaa paremmat mahdollisuudet maksimoida omaa etuaan. Jos arvopaperi paljastuu miljoonille sijoittajille luultua huonommaksi, nämä miljoonat yrittävät hankkiutua sijoituksestaan irti yhtä aikaa. Näin kurssi romahtaa rajummin kuin olisi ollut ehkä perusteltua. Jos katsojat tietävät tarkalleen elokuvateatterin parhaan paikan, syntyy sekasortoa, kun turhan moni yrittää päästä juuri sille parhaalle paikalle.
Yhteiskunnan perinteisillä vakauttavilla rakenteilla on nopean tiedonkulun edessä ylitsepääsemätön haaste. Yllättävissä tilanteissa poliittiset päättäjät vaikuttavat usein kovin neuvottomilta. Miten puuttua ilmiöihin, joihin ei ehdi puuttua? Monet ovat jo huomanneet, että yrityksessä tai kansalaisjärjestössä pystyy vaikuttamaan maailmaan tehokkaammin kuin perinteisen politiikan ja lainsäädännön kautta. Jälleen jotkut muutoksesta hermostuneet etsivät ratkaisua tiukemmasta valvonnasta ja valtion ohjauksesta. Tämä on typerää, koska nuo toimet eivät välttämättä palauta hallintaa, mutta vievät varmasti puhdin pois ihmisten vapauden ja nopeantiedonkulun luomilta positiivisilta mahdollisuuksilta. Moni päättäjä kipuilee samojen kysymysten äärellä kuin neuvostobyrokraatit perestroikan keskellä. Miten yhdistää yksilönvapauden voima suunnitelmatalouden hallintaan? Vastaus lienee sama kuin aina ennenkin: ei mitenkään.
Onneksemme maailmasta löytyy käskemistä ja kieltämistä hienovaraisempiakin rakenteita, jotka ohjaavan ilmiöitä vakaampaan suuntaan ilman tiukkaa hallintaa. Näihin hienovaraisiin rakenteisiin kannattaa jatkossa turvautua nykyistä enemmän erityisesti yksittäisissä yrityksissä. Kontrolliin perustuvat rakenteet ovat raskaita ylläpitää, helppoja kiertää ja täynnä epämiellyttäviä sivuvaikutuksia.
Taloustieteilijä Adam Smith julkaisi vuonna 1776 kirjan ”Kansojen varallisuus”. Kirjassaan Smith väittää, että maksimoidessaan omaa etuaan yksilö voi samalla toimia myös yhteisön eduksi, jos pelikenttä on oikein rakennettu. Esimerkiksi tiettyjä tuotteita kaipaava voi luottaa siihen, että vapaassa yhteiskunnassa löytyy aina ihmisiä, jotka pyrkivät valmistamaan kyseistä tuotetta ajaakseen omaa etuaan. Kun näitä toimijoita on riittävästi, syntyy hintakilpailua, joka taas pitää huolen siitä, että tuote valmistetaan mahdollisimman tehokkaasti. Parhaan hinta-laatusuhteen tarjoava tuote pärjää avoimilla markkinoilla, jossa kaikki pyrkivät maksimoimaan oman etunsa. Valmistajien ja kuluttajien keskinäinen vuorovaikutus ohjaa maailmaa parempaan suuntaan ilman että kukaan erikseen johtaa tätä kaikkea.
Smithin väite oli mullistava aikana, jolloin ihmisyhteisöjen toiminta perustui tiukkaan kontrolliin ja säätyjakoon. Valtaapitävä eliitti oli mielestään ainoa oikea taho pitämään huolta yhteisestä edusta. Se väänsi maailman ennustettavaksi ja vakaaksi viemällä rahvaalta tilaisuuden vaikuttaa maailman menoon. Smithin kirja oli aikoinaan yksilöllisyyden ja vapauden julistus.
Smithin löytämä sosiaalinen voima sai nimekseen ”näkymätön käsi”. Termi kuvaa hyvin ilmiötä, jossa asiat tapahtuvat kuin itsestään ilman keskitettyä päätöksentekoa tai ulkopuolisen auktoriteetin käskyä. Smithin teorian oivallus ei koske pelkästään yksilön vapautta tavoitella omaa taloudellista etuaan. Suurempi oivallus löytyy siitä, että isokin joukko ihmisiä voi toimia näkymättömän käden ohjaamana ilman että kukaan johtaa tekemistä. Asiat voivat yksinkertaisesti vain tapahtua sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ilman että kenenkään täytyy tästä erikseen määrätä. Smith mainitsi termin ”näkymätön käsi” kirjassaan vain kerran, mutta se ei vähennä ajatuksen nerokkuutta. Me näemme vilahduksen näkymättömän käden voimasta avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, joukkoälyssä tai vertaissuosittelussa.
Smith kuvasi ilmiötä, joka on todellinen ja nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Näkymätön käsi tuo mukanaan säännönmukaisuutta muutoin kaoottiseen ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Kun tätä nykyä maailman monimutkaisuus on levinnyt kaikkialle, on houkuttelevaa pohtia, missä kaikkialla tätä Smithin löytämää voimaa voisi hyödyntää. Ihmisyhteisöjen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuntuu olevan jotain, joka saa asiat tapahtumaan oikeansuuntaisesti silloinkin, kun kaiken monimutkaisuus ja ennustamattomuus ovat tehneet maailmasta mahdottoman hallita perinteisemmillä johtamisen työkaluilla.
Mietitään hetki lentoyhtiötä, jolla on ongelma: koneeseen tunkee matkustajia lukuisten kapsäkkien kanssa. Koneen lastaus kestää liian pitkään, kun aikaa tuhraantuu tungettaessa tavaroita hyllyille tai istuinten alle. Pahimmillaan tila loppuu kesken, eivätkä kaikkien matkustajien käsimatkatavarat mahdu matkustamoon mukaan.
Helpoin ja kallein tapa ratkaista ongelma on hankkia uusi lentokone, jossa on paljon säilytystilaa ja leveät käytävät. Tilanne voidaan ottaa hallintaan myös päättämällä tiukemmista säännöistä. Lentoyhtiö voi päättää, kuinka monta ja minkä kokoista laukkua matkustaja saa tuoda mukanaan matkustamoon. Tällöin tarvitaan henkilökuntaa valvomaan sääntöjen noudattamista, sillä säännöistä on hyötyä vain, jos niitä noudatetaan. Virkailijat voivat napata matkustajien joukosta ne, jotka yrittävät toimia sääntöjen vastaisesti. Tästäkin aiheutuu pulmia, sillä matkustajilta pois otetut laukut pitää siirtää koneen ruumaan, mikä vie paljon aikaa. Lisäksi asiakas saattaa suuttua tiukoista säännöistä.
Yksi vaihtoehto on luoda mekanismi, joka ohjaa oikeansuuntaiseen toimintaan mutta jättää päätösvallan kapsäkeistä asiakkaille. Voidaan järjestää vaikka niin, että ensimmäisinä lentokoneeseen pääsevät aina kahta kättä heilutellen ne matkustajat, joilla ei ole lainkaan tavaraa mukanaan. Ehkä he saavat jopa valita itselleen mieluisimmat istumapaikat. Seuraavaksi sisään otetaan ne, joilla on yksi laukku, ja viimeiseksi ne, joilla laukkuja on useampia. Lentokoneen lastaus nopeutuu ja ihmiset motivoituvat miettimään, mitä kaikkea he todella tarvitsevat mukaansa koneeseen. Todennäköisesti tällä lähestymiskulmalla matkustajien mukanaan raahaamat kapsäkit vähenevät aikaa myöten kuin itsestään, näkymättömän käden ohjaamana ilman, että sääntöjä valvovaa henkilöstöä pitäisi lisätä tai kukaan suuttuisi määräillyksi tulemisesta.
Olemme usein neuvottomia suurten ihmisjoukkojen toiminnan edessä. Teoriassa vuorovaikutusta ihmisten välillä osataan selittää, mutta kun näitä teorioita yrittää soveltaa käytäntöön, tapahtuu usein jotain aivan muuta kuin mitä teorian mukaan olisi pitänyt tapahtua. Kieltolaki johti salakuljetukseen ja rikollisuuden nousuun, virolaisten sulkeminen pois Suomen työmarkkinoilta toi maahan vuokratyömarkkinat monine vakavine lieveilmiöineen.
Ihmisen lähettäminen Kuuhun tai atomin halkaiseminen tuntuu olevan helpompaa kuin kukoistavan kansakunnan luominen, vaikka maailmasta löytyisi kaikki tähän tarvittava halu, työkalut ja raaka-aineet. Vain osaaminen puuttuu. Kun jokin kansakunnista sitten nousee kukoistukseen, on usein jälkikäteenkin epäselvää, miksi näin tapahtui. Syitä toki osataan listata ja onnistumista perustella milloin milläkin teorialla, mutta jos yrittää käytännössä toistaa menestystä näiden syiden ja teorioiden avulla, tuskin onnistuu. Maailman lentokentät ovat pullollaan asiantuntijoita ja konsultteja, jotka matkaavat analysoimaan milloin mitäkin menestyvää kansakuntaa, yritystä tai yhteisöä. Kovasta ponnistelusta huolimatta nämä matkaajat harvemmin kykenevät toisintamaan näkemäänsä menestystä toimeksiantajilleen.
Ihmisten yhdessä toimimisen tapaan verrattuna luonnonilmiöitä on helpompi ymmärtää ja valjastaa hyötykäyttöön. Kenties vallitsevat teoriat siitä, miten ihmisyhteisöt toimivat, ovat pahasti pielessä, tai sitten ihmisyhteisöt toimivat todellisuudessa eri tavoin kuin teoriassa väittävät. Valitettavasti rakastamme teorioita niin paljon, että jos teoria ja käytäntö joutuvat arjessa ristiriitaan, tuppaamme luottamaan enemmän kulloinkin vallitsevaan teoriaan. Teoriat, joiden pitäisi selventää maailmaa, tekevät meidät sokeiksi maailmalle.
Luonnontieteessä käytäntö ja teoria ovat törmänneet toisiinsa jo vuosisatoja. Aristarkhos Samoslainen syntyi 310 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Samoslainen oli joko viisas tai onnekas mies, sillä hän oli tiettävästi ensimmäinen, joka ymmärsi esittää aurinkokeskeistä aurinkokuntaa, siis sellaista, jossa Maa ja muut planeetat kiertävät aurinkoa. Pelkkä oikeassa oleminen ei yleensä riitä, ja niinpä Samoslainen jäi ajatuksineen Aristoteleen ja hänen ystäviensä väärien ajatusten varjoon. Aristoteles oli varma siitä, että aurinko ja planeetat kiertävät maata. Ihmiskunta hyväksyi tämän Aristoteleen väärän teorian, ja se eli totuutena lähes kaksituhatta vuotta. Vasta Nikolaus Kopernikus löysi vuonna 1530 Samoslaisen unohtuneet kirjoitukset ja pystyi todistamaan matemaattisesti, että aurinkokeskeinen aurinkokunta oli mahdollinen. Kopernikus sai vastaansa sekä katolisen kirkon että Martti Lutherin, jotka eivät katsoneet hyvällä näin järisyttävää muutosta vallitseviin näkemyksiin.
Kopernikuksen näkemys julistettiin pannaan 1616. Galileo Galilei päätyi vuorostaan Kopernikuksen kannalle vuonna 1632 kirjoittamassaan kirjassa ”Dialogi kahdesta suuresta maailmankuvasta”, vaikka taipuikin kirjansa lopussa muodollisesti tukemaan kirkon virallista oppia maakeskeisestä maailmankaikkeudesta. Varovaisuudestaan huolimatta Galilei joutui epäröinnin takia inkvisition eteen, ja hänet tuomittiin loppuiäkseen arestiin. Vasta Tyko Brahen, Johannes Keplerin ja Isaac Newtonin työn tuloksena aurinkokeskeinen maailmankuva pääsi lopulta voitolle. Myöhempi tutkimus paljasti, ettei maailmankaikkeudella ole keskipistettä lainkaan. Ihmisten usko vallitseviin teorioihin istuu tiukassa, eikä teorioita hevin muuteta vaikka olisi ilmiselvää, että yleiset uskomukset ovat vääriä.
Tämä ei ole kirja muurahaisista eikä Adam Smithistä vaan siitä, mitä asioita ihmisten keskinäisessä vuorovaikutuksessa kannattaa ottaa huomioon, kun ihmisiä johdetaan. Koska käytäntö on enemmän oikeassa kuin teoriat, ryhdyin keväällä 2011 keräämään elävästä elämästä, verkosta ja Wikipediasta esimerkkejä ja tapahtumia, joista voisi löytää osviittaa ihmisjoukkoja pyörittäviin lainalaisuuksiin. Hain näkökulmia siihen, millaisia ihmisten käyttäytymiseen liittyviä säännönmukaisuuksia maailmassa ilmenee ja miten niihin tulisi suhtautua. Jo muutaman viikon työrupeaman jälkeen innostuin siitä, kuinka laajaa näyttöä löytyi näkymättömän käden voimasta. Näyttöä löytyi siitäkin, miten härkäpäisesti pidämme kiinni hallinnasta ja säännöistä, vaikka ne eivät enää tämän päivän maailmassa toimi entiseen tapaan. Tämän palapelin palasia löytyy netistä, kirjoista ja päivittäisistä uutisista. Kokonaiskuvaa on vaikea muodostaa, koska palaset ovat niin hajallaan. Jos näiden palasten äärelle pysähtyy avoimin mielin, huomaa, että maailmankaikkeus ei ehkä sittenkään kierrä maapalloa.
Toivon mielenkiintoisia lukuhetkiä, mutta erityisesti toivon, että et suoralta kädeltä torju ajatuksiani. Ei ole minun vikani, että maailma kulkee eri tavoin kuin olemme tottuneet ajattelemaan.
Espoossa 15. elokuuta 2011
Mikael Jungner
Luku 1
Kuinka kohtasin toimistokuukkelin
Muistan nimet huonosti. Muistan kyllä ihmiset ja heidän puheensa, mutta nimet eivät jostain syystä tartu mieleeni. Tämä koskee erityisesti nimiä, jotka eivät tarkoita mitään, kuten Auervaara tai Putkonen. Google on taivaan lahja, koska sen avulla löydän sujuvasti nimet aina kun niitä tarvitsen.
En ollut erityisen yllättynyt, kun uuden työpaikan uuden työkaverin nimi juuttui jonnekin mieleni syövereihin juuri, kun olisin sitä kipeästi kaivannut. Olin nimittäin rynnännyt keskelle avokonttoria etsimään häntä. Puuskutin juoksultani. Tuoleissaan istuvat kollegat katsoivat minua kysyvästi. Totaalinen black out. Missä on toimistokuukkeli, kysyin lopulta. Kaikki purskahtivat nauruun, koska he tiesivät välittömästi, ketä tarkoitin. Kuukkeli on pääosin Lapissa viihtyvä lintu, joka on kuuluisa siitä, että se ilmaantuu luonnossa kulkevien nuotiopaikoille kerjäämään ruokaa. Kuukkelia pidetään onnenlintuna, johon muinaisen uskon mukaan metsämiehen henki siirtyy sen jälkeen, kun metsämies on kuollut. Kadonnut työkaverini tapasi hänkin viettää aikaansa norkoillen ja juoruillen muiden työpisteiden liepeillä, aina yhtä puheliaana ja hyväntuulisena, useimmiten kahvikuppi kädessään. Tarkemmin ajatellen hänkin saattoi kantaa mukanaan ripausta tarttuvaa onnea.
Toimistokuukkeli ei ole ainoa työpaikoilta löytyvä, yleisesti tunnettu ihmistyyppi. Suurin osa tunnistaa äänekkään hössöttäjän, hiljaisen puurtajan, karismaattisen hengenluojan tai nipottavan näädänperseen. Karikatyyrissä kiinnitetään liioitellusti huomiota johonkin ihmisen ominaisuuteen. Moni pitää niistä, koska me niin mielellämme lokeroimme asioita. Lokeroimalla asioita meidän ei tarvitse aina erikseen pohtia, miten mihinkin asiaan kannattaa suhtautua. Tietoisuutemme rakenne rajoittaa suuresti mahdollisuuttamme ottaa huomioon erilaisia asioita samanaikaisesti. Kontrolloitu ajattelumme kulkee suurin piirtein nopean puheen vauhdilla, ja sillä ei pitkälle pötkitä, jos tilanne on hiukankaan monimutkaisempi.
Ongelmaan on kolme ratkaisua. Voimme valmistautua tilanteisiin harjoittelemalla etukäteen erilaisia vaihtoehtoja niin kuin shakinpelaajat, jotka käyvät perusteellisesti läpi siirron seurauksia ennen kuin lopulta tekevät siirtonsa. Monet poliitikot harjoittelevat etukäteen roppakaupalla näppäriä parin lauseen kiteytyksiä pärjätäkseen vaalitenteissä. Nasevat oivallukset eivät välttämättä synny paineisessa suorassa lähetyksessä, ja tenttiä katsovat muistavat jälkeenpäin yleensä vain sen, miltä osallistujat vaikuttivat ja mitä osuvaa he sattuivat sanomaan. Etukäteisharjoittelu ja kaikkien vaihtoehtojen huomioonottaminen on raskasta. Siksi tätä vaihtoehtoa käytetään arkisemmassa elämässä suhteellisen harvoin; se kannattaa säästää vain kaikkein kriittisimpiin tilanteisiin.
Toinen vaihtoehto löytyy lokeroinnista ja ennakkoluuloista. Voimme yksinkertaistaa monimutkaisen maailman mielessämme perusoletuksiin, joihin tukeutua. Hyvän automerkin uusin auto on tietysti hyvä, samoin arvostetun ohjaajan tuorein elokuva. Kun tapaamme uusia ihmisiä, usein jo lyhyt hetki riittää kertomaan, millaisen tyypin kanssa olemme tekemisissä. Jo yksi loistava puhe osoittaa, että puheen pitäjä osaa puhua. Yksi hyvin kirjoitettu muistio tarkoittaa, että muistion kirjoittaja osaa asiansa. Niukkaa pohdiskeluvoimaa ei tuhlaannu, kun jaamme asiat jo etukäteen arvokkaisiin ja turhanpäiväisiin, hyviin ja pahoihin, hauskoihin ja tylsiin. Yleistäminen ja ennakkokäsitykset tuovat mukanaan tunteen siitä, että maailma on hallinnassa. Ongelma on, että tällaisella asenteella kaikki henkilökohtainen oppiminen ja kehittyminen päättyvät. Rutiini on oppimisen vastakohta. Autokoulun jälkeen suurin osa kortin saaneista kehittyy ensimmäisen ajovuoden aikana paremmiksi kuljettajiksi. Kun ajo muuttuu rutiiniksi, oppiminen päättyy, ja seuraavat vuosikymmenet olemme juuri niin hyviä autonkuljettajia kuin olimme rutiinin ottaessa vallan. Monella johtajalla on curriculum vitaensa mukaan 20 vuotta johtamiskokemusta. Todellisuudessa useilla heistä on yhden vuoden kokemus, jonka he ovat vain toistaneet 20 kertaa oppimatta mitään uutta.
Ennakko-oletuksessa itsessään ei ole mitään vikaa. Erään viikon aikana kävin toistamiseen samassa ravintolassa syömässä. Tarjoilija saapui hymyillen ja tervehti minua etunimeltä. Hän ohjasi meidät hyvään pöytään ja kaivoi taskustaan lapsille karkit. ”Mutta vasta ruuan jälkeen”, tarjoilija nauroi. Tämän jälkeen hän suositteli ruoka-annoksia, joista arveli minun pitävän edellisellä kerralla tilaamani perusteella. Minusta tuli kanta-asiakas, koska tuntui hyvältä tulla huomioon otetuksi yksilönä, omine mieltymyksineni ja tapoineni.
Kesällä 2011 uusi pyykinpesukone teki tenän toisella käyttökerralla. Pesuohjelma pysähtyi muutaman minuutin ruksutettuaan ja jätti pyykit koneeseen. Myöhemmin selvisi, että kone oli asennettu väärin. Lattiakaivoon liitetty jäteveden poistoputki aiheutti koneeseen lappoilmiön. Siinä vesi juoksee omalla painollaan ylemmästä astiasta putkea pitkin alempaan. Kun vesi ei pysynyt pesukoneen sisällä, kone pysäytti itsensä. Koneen jämähdettyä jaoin tuskaani Facebookissa. Sain yli sata vastausta pulmaani. Niistä merkittävä osa kertoi, että ongelman syy oli tietysti ostamani koneen merkki. Minun olisi ostettava jatkossa vain Mielen kodinkoneita. En tunne sen paremmin kodinkoneita kuin kodinkonevalmistajien erojakaan, mutta tämän sattumuksen kautta sain selvän kuvan siitä, miten kodinkoneet kannattaa lokeroida. Siinä opastivat koneiden kanssa enemmän puuhailleet. Pääsin sosiaalisen median kautta mukaan jakamaan kollektiivisen lokeroinnin hedelmiä. Jos poliisi pysäyttää automme, poliisipelkoinen pelästyy, kun taas poliiseihin luottava rauhoittuu huomatessaan poliisin valvovan liikennettä. Lentopelkoisen arabin hermostunut käytös järkyttää lentokoneessa pahimmin niitä, joiden mielestä kaikki arabit ovat pohjimmiltaan terroristeja.
Tarina kertoo suomalaisesta matkaajasta, jonka autosta puhkesi maaseudulla rengas. Hetken huokailtuaan mies lähti etsimään tunkkia läheisestä maatalosta. Ilta oli pimenemässä. Maatalon pihaan päästyään mies näki ikkunan läpi, kuinka maatalon väki oli kerääntynyt olohuoneeseen syömään illallista. Mies pysähtyi miettimään. Ehkä maatalon väki kuvittelisi, että hän oli vain ruuan perässä, kärkkymässä pääsyä illallispöytään. Ehkä he eivät lainaisi hänelle tunkkia, koska kuvittelisivat, että hän on tilannetta kartoittava varas. Ehkä he eivät edes pitäneet kaupunkilaisista. Mies pohti tilannetta yksikseen pihalla vartin verran. Sitten hän nosti kaksin käsin pihalta löytämänsä suuren kiven ja heitti sen maatalon ikkunan läpi. ”Pitäkää vittu tunkkinne”, hän huusi saatesanoiksi.
Ennakkoluuloihinsa sokeasti luottava ihminen kulkee pahasti vääristävät lasit nenällään. Stanley Milgram selvitti vuonna 1961 ihmisten tottelevaisuutta. Milgramin kokeessa koehenkilö luuli toimivansa opettajana kokeessa, jossa tutkittiin, miten rangaistus vaikuttaa oppimiseen. Koehenkilön piti esittää kysymyksiä ja antaa väärästä vastauksesta sähköisku toiseen huoneeseen eristetylle vastaajalle. Todellisuudessa kaikki muut paitsi sähköiskuja jakava koehenkilö olivat Milgramin työryhmän jäseniä. Sähköiskuja ei oikeasti annettu, mutta niiden vaikutusta näyteltiin todentuntuisesti. Koehenkilö oli vakuuttunut, että hän todella antoi tuskallisia sähköiskuja, kerta kerralta kovempia. Annettujen volttimäärien kasvaessa kohteiden hyvin näytelty tuska ei jäänyt koehenkilöiltä huomaamatta.
Tutkimuksen ennakko-oletus oli, että noin kolme prosenttia koehenkilöistä etenisi aina 450 voltin maksimisähköiskuun asti. Kokeessa pahimman mahdollisen iskun antoi kuitenkin 65 prosenttia koehenkilöistä. Heitä ahdisti vastaajan tuska ja armonanelu, mutta he jatkoivat silti sähköiskujen antamista, koska heillä oli vankka luulo siitä, että koetta johtavat lääkärit kyllä tiesivät, mitä käskivät. Vain kolmannes koehenkilöistä luotti omaan harkintaansa ja lopetti sähköiskujen antamisen kesken koetta. Kun koe toistettiin myöhemmin amerikkalaisia rauhallisemmiksi arvioiduilla tanskalaisilla, maksimimäärän voltteja antoi koehenkilöistä tyrmistyttävät 80 prosenttia. Pohjoismainen usko esivallan ja auktoriteettien oikeutukseen näkyi kokeessa enemmän kuin amerikkalaisten oletettu väkivaltaisuus.
Ennakkoluulot ja -oletukset eivät välttämättä ole järkeviä, vaikka ne siltä kantajastaan tuntuvat. Amerikkalaisessa yliopistossa hypnotisoitiin koehenkilöitä inhoamaan tiettyä sanaa. Tämän jälkeen koehenkilöille näytettiin videopätkiä, joissa esiintyneet ihmiset piti luokitella hyviksi tai pahoiksi. Pätkien joukossa oli mitäänsanomaton kohtaus, jossa opiskelija pyysi lisää rahaa koulun urheilukentän kohentamiseksi. Vertailuryhmässä kaikki pitivät opiskelijan aktiivisuutta hyvänä, mutta koeryhmässä, jonka jäsenet oli hypnotisoitu inhoamaan yhtä opiskelijan käyttämää sanaa, enemmistö luokitteli hänet ryhmään ”pahat”.
Vaikka opiskelijan pitäminen pahana oli ulkopuolisen silmissä järjetöntä, hypnotisoidut pystyivät kehittämään kannalleen järkeviltä kuulostavia perusteita: ”Opiskelija yritti mielistelemällä luikerrella johdon suosioon, tökerö temppu.” Me näemme, mitä haluamme nähdä. Yleistävät ennakkoluulot ovat itseään vahvistavia. Siksi tulkitsemme maailman tapahtumia helposti tavalla, joka tukee ennakkoluulojamme. Saksan jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Berti Vogts joutui erinäisten sattumusten kautta kansan epäsuosioon. Mitä tahansa hän yritti, hänet teilattiin julkisuudessa. Vogts puki turhautumisensa sanoiksi: ”Jos kävelisin vetten päällä, kriitikkoni väittäisivät sen johtuvan siitä, että en osaa uida.” Ennakkoluulot istuvat ihmisten mielissä yhtä tiukassa kuin teoriat.
Rumaa jälkeä syntyy, kun eri ihmisryhmien erilaiset ennakkoluulot törmäävät toisiinsa. Tämän vastakkainasettelun syvimmän olemuksen voisi kiteyttää näin: ”Tässä on pitkään riidelty aihe, jota monet viisaat ovat vääntäneet ennen meitä. Nyt asiaa on turha enää pohtia. On vain pidettävä huolta siitä, että meidän ennakkoluulomme voittaa. Me olemme tätä mieltä ja kaikki muuta mieltä olevat ovat väärässä. Joko olet yksi meistä tai sitten olet meitä vastaan. Jos menet hortoilemaan näiden ennakkoluulojen välimaastoon, sinua ampuvat sekä omat että vieraat. Lopeta siis pohdiskelu ja pidä kiinni oppimistasi argumenteista.”
Tällainen ennakkoluulojen välinen taisto kiteytyy yleensä joihinkin yksittäisiin kysymyksiin, joista väännetään kättä tasavahvasti täältä ikuisuuteen. Vääntö päättyy vain, jos jokin ulkoinen mullistus pudottaa riidanalaisilta ennakkoluuloilta tyystin pohjan.
Järkyttävä yksityiskohta ennakko-oletusten voimasta löytyy toisesta maailmansodasta. Keskitysleireillä ne vangit, jotka saivat vartijansa kutsumaan heitä nimeltä, pärjäsivät paremmin kuin muut. Ilman nimeä he olivat vain juutalaisia, mustalaisia tai kommunisteja, joita saattoi kohdella äärimmäisen julmasti. Nimeltä kutsuttavat vangit olivat vartijoiden mielissä hiukan yksilöllisempiä, ja suhtautuminen heihin muuttui samalla rahtusen inhimillisemmäksi.
Kesällä 2011 selvisi, että Apple oli myynyt vuoden toisella neljänneksellä miljoonia älypuhelimia enemmän kuin Nokia. Applen pörssiarvo nousi noin 25 kertaa suuremmaksi kuin Nokian pörssiarvo, ja Applen käteiskassassa oli rahaa neljän Nokian ostamiseen. Samaan aikaan netin keskustelupalstoilla Nokian vankat suomalaiset tukijat sättivät Applen kännyköitä ”tiiliskiviksi, joissa ei ole mitään innovatiivista, joita ei voi käyttää pakkasella ja joihin ei voi puhua, ellei kännykkä ole suorassa”. He olivat myös varmoja, että Nokia palaisi valta-asemaansa tuossa tuokiossa ja että muun kuin Nokian kännykän ostaminen ja käyttäminen oli epäisänmaallista. Ennakkoluulot voivat tehdä asiakkaista äärimmäisen uskollisia.
Monet aatteelliset liikkeet ammentavat voimaa ennakkoluuloista. Nämä liikkeet ajautuvat väärille raiteille siinä vaiheessa, kun ne unohtavat Star Wars -elokuvien tärkeimmän opetuksen: ”Use the force, but don’t go to the dark side.”
Polku tuhon tielle alkaa aina samalla tavalla. Ensin otetaan jokin ulkopuolinen ihmisryhmä, joka demonisoidaan. Mieltä kuohuttavilla tarinoilla tai tilastoja vääristelemällä vahvistetaan ennakkoluuloja vihollisryhmää kohtaan. Juutalaiset ovat ahneita, muslimit raiskaajia, venäläiset rikollisia, kaupunkilaiset itsekkäitä, maalaiset tolloja, rikkaat piittaamattomia ja työntekijät laiskoja. Demonisoinnissa kaikki toisen ryhmän hyvätkin teot selitetään jollain pinnan alla piilevällä pahuudella. Omat moraalittomatkin teot vastaavasti kirkastetaan osaksi olemassaolon kamppailua toisten pahuutta vastaan.
Kun tätä harrastetaan vuodesta toiseen omassa viiteryhmässä, monelta katoaa ymmärrys muiden ryhmien jäsenten yksilöllisyydestä. Jos sitten historia johtaa avoimeen vastakkainasetteluun, liipaisin painuu ja pyövelin kirves heilahtaa ilman sen suurempia tunnontuskia.
Lehdistön vapautuminen toi massamedian vaikutusvallan työväenluokan käyttöön viime vuosisadan alussa. Outi-Maria Kiiskilä kuvaa vuonna 2010 valmistuneessa pro gradu -tutkimuksessa ”Punainen Myrsky” työväenlehdistön roolia sisällissodan alla. Noissa lehdissä mustamaalattiin systemaattisesti porvareiden toimintaa, vahvistettiin synkkiä ennakkoluuloja, levitettiin perättömiäkin huhuja ja kylvettiin yleistä porvarivihaa. Nälkävuosien karmeat kokemukset vahvistivat väitettä, jonka mukaan porvarit yrittivät tahallaan tappaa Suomen työväestöä nälkään. Tämänkaltaista propagandaa syötettiin suomalaisille vuodesta 1905 lukien molemmin puolin aatteellista vedenjakajaa karmein seurauksin: maa ajautui julmaan sisällissotaan. Ennakkoluulojen valjastaminen oman vallantavoittelun käyttövoimaksi on äärimmäisen vaarallista.
Historia on täynnä varoittavia esimerkkejä jumittumisesta yleistäviin teorioihin, joihin päättäjät nojaavat sokeasti. Suomessa parisataatuhatta ihmistä kuoli nälkään ja tauteihin 1866–1868 osittain sen takia, että silloiset valtaapitävät kantoivat tuon ajan hengessä huolta valtion kassasta. Viljaa ei ostettu lainarahalla riittävän ajoissa ulkomailta, vaikka humanitäärisen katastrofin merkit olivat selviä. Yhdysvallat hakkasi 1960- ja 70-luvulla päätään seinään Vietnamissa uskoen dominoteoriaan kommunismin leviämisestä.
Vietnamin kaaduttua kommunistien syliin selvisi, että dominoteoria ei pitänytkään paikkaansa. Miljoonat ihmiset kuolivat turhaan. Lukemattomat vasenkätiset kärsivät viime vuosisadalla, kun heidät pakotettiin silloisten teorioiden mukaisesti käyttämään oikeaa kättään. Vasta myöhemmin ymmärrettiin, että vasenkätisyys on synnynnäinen ominaisuus, josta on hyötyä ainakin jääkiekossa ja miekkailussa. Inhimillisen toiminnan puristaminen selkeälinjaisiin teorioihin ei käytännössä toimi. Typeryys kulkee käsi kädessä ennakkoluulojen kanssa, ja typerät teot johtuvat usein ennakkoluuloista.
Vaarattomampien ennakkoluulojen varassa eläminen muistuttaa autopilotilla lentämistä. Elämä vain soljuu eteenpäin ilman että me tartumme sen käänteiden tarjoamiin mahdollisuuksiin. Moni vanhempi ihminen hämmästelee, kuinka hänestä yhtäkkiä tulla tupsahti niin vanha. Juurihan hän oli koulussa tai perhettä perustamassa, ja sitten vain vuodet rullasivat pikakelauksella. Rutiinit vievät ajan tajun ja kaventavat sattuman tilaa arjessa.
Vahvat uskomukset maailman menosta johtavat siihen, että me emme juuri kokeile tai hyväksy mitään uutta. Maailmamme on jo järjestyksessä. Meillä on usein lähipiirimme kanssa sama arvomaailma ja yhteiset tavoitteet: autot, omakotitalot, kesämökit ja muut seesteisen elämän tunnusmerkit. Kesällä 2011 näin elokuvan ”Tree of Life” trailerin. Minut pysäytti yksi lause: ”Unless you love, your life will flash by”; jos et rakasta, elämäsi vilahtaa ohi. Ehkä elämä vilahtaa ohi myös silloin, jos ei ole utelias ja avomielinen sen edessä, mitä elämä eteen kantaa.
Monetkaan eivät pysähdy miettimään, tavoittelevatko he elämässään omia vai vain ympäröivän kulttuurin asettamia unelmia. Jossain vaiheessa keski-ikää jotkut meistä sitten heräävät elämän rajallisuuteen ja pelottavaan kysymykseen: onko tämä nyt sitä, mitä minä itse elämältäni haluan. Moottoripyörät, avioerot ja uudet harrastukset kehystävät rimpuiluamme, ja muut päivittelevät sekoamistamme. ”Keski-iän kriisi” tai ”viidenkympin villitys” ovat aivan loistava tapa lokeroida yhteen termiin se, miten ihmiseen iskee herääminen olemassaolon rajallisuuteen. Kun ilmiön nimeää, se muuttuu hallittavaksi ja sen voi sivuuttaa ainakin niin pitkäksi aikaa, että se iskee meihin itseemme ja pistää oman elämämme tyystin sekaisin.
George Parker on rahoituksen professori Stanfordin yliopistosta. Hän antoi minulle hyvän vinkin kesällä 2009: ”Ota hemmetin iso laina, niin et taatusti huomaa koko keski-iän kriisiä.”
Kohtaamiemme ihmisten lokerointi typistää heistä pois paljon olennaista, ja siksi me tulkitsemme heidän tekojaan helposti väärin. Kun emme tunne toistemme sisäistä ajattelua, saatamme nähdä yksittäisessä tapahtumassa merkin toisen ihmisen luonteesta, vaikka kyseessä olisi vain juuri tuohon tilanteeseen liittyvä arkinen ratkaisu. Jos minä kiilaan jonon kärkeen Länsiväylällä, se johtuu vain siitä, että minulla on kiire viedä lapseni kouluun. Jos joku muu tekee samoin, syynä on, että hän on luonteeltaan itsekäs mulkku. Maailmassa on itsekkäitä mulkkuja, mutta suurin osa ihmisistä, jotka hetkellisesti käyttäytyvät kuin mulkut, eivät ole pohjimmiltaan mulkkuja. Jos 80 prosenttia tanskalaisista koehenkilöistä oli 1960-luvulla valmis antamaan käskettäessä toisille ihmisille hengenvaarallisia sähköiskuja, se ei osoita, että tanskalaisten enemmistö olisi luonteeltaan piittaamattomia hirviöitä. Osa heistä oli vain taipuvaisia yhdessä koetilanteessa tottelemaan auktoriteetteja, joihin he luottivat.
Tämän päivän julkisessa keskustelussa moni leimaa sijoittajat varsinaisiksi perkeleiksi. Kuitenkin suurin osa heistä on tavallisia ihmisiä, jotka yhtiöissään hallinnoivat meidän muiden säästöjä ja haaveilevat ennen nukkumaan menoa rikastumisesta. Toisille taas palkansaajaliikkeen aktiivit ovat vapaan markkinatalouden vihollisia. Nämä aktiivit ovat useimmiten tavallisia ihmisiä, joita innostaa taistelu parempien työolosuhteiden puolesta. Olen nuorempana tehnyt työnantajieni toiveesta asioita, joita en ole itsekään pitänyt oikeina. Teoista loukkaantuneet ovat kuitenkin useimmiten suuttuneet minulle, eivät työnantajalleni.
Ennakkoluulojen maailmassa ei oteta huomioon, että ihmiset ja asiat muuttuvat. Tuttavaperheeni lapsella diagnosoitiin adhd. Tuollaisen lapsen kanssa elämisen rankin puoli on se, että lapsi saattaa räjähtää raivoon hyvinkin pienestä ja yllättävästä syystä. Erityisen vaikeaa oli vanhempien mukaan saada lapsi toimimaan halutulla tavalla. Lasta saattoi hetkellisesti manipuloida tekemään oikeita asioita, mutta tämä oli pidemmän päälle tehotonta, koska lapsi oppi nopeasti, milloin häntä vedätetään. Aikuisissa on samoja piirteitä. Hekin oppivat. Lisäksi ihmiset tuppaavat käyttäytymään töissä, kotona ja kaveriporukassa eri tavoin, koska on houkuttelevaa elää muiden ennakkokäsitysten mukaisesti. Ei olekaan ihme, että jokainen suurempi ihmisyhteisö on joka päivä erilainen kuin se oli edellisenä päivänä.
Nämä muutokset jäävät huomiotta, jos ennakkoluulot hallitsevat elämäämme. Eräs ystäväni joutui valmentajansa terrorisoimaksi. Mikään, mitä ystäväni teki, ei ollut tarpeeksi hyvää, ja jokaisesta epäonnistumisesta valmentaja nosti jumalattoman haloon. Tilanne meni niin pitkälle, että ystäväni lopetti harjoittelun ja kertoi tapahtuneesta eteenpäin. Valmentaja sai potkut. Pari vuotta myöhemmin valmentaja soitti ystävälleni ja pahoitteli syvästi huonoa käytöstään. Hän oli ollut keskellä riitaista avioeroa ja jostain syystä purkanut kaiken mielipahansa ystävääni. Tausta ei tehnyt tapahtunutta vääryyttä oikeaksi, mutta auttoi ystävääni ymmärtämään, miksi näin oli käynyt. Samoin puhelu vahvisti hänen ajatuksensa, että syy ei sittenkään ollut hänessä. Kun tyypittelemme toistemme toimintaa liian suoraviivaisesti, taustalla voi hyvinkin olla se, että meillä on toisistamme vääriä oletuksia. Kuukausi sen jälkeen, kun olin unohtanut toimistokuukkelin nimen, istuin hänen ja parin muun työkaverin kanssa kaljalla. Kuukkelilla oli kaksi kouluikäistä lasta. Hän soitti autotallibändissä bassoa ja halusi perustaa yrityksen, kunhan vain saisi otettua itseään niskasta kiinni. Hänen vaimonsa oli lääkäri. Kuukkeli lottosi säännöllisesti, söi kasviksia ja oli kiinnostunut avaruudesta ja vanhoista länkkäreistä. Erityisesti puhuimme kuitenkin sukeltamisesta, meitä yhdistävästä harrastuksesta. Toimistokuukkeli käytti aikaansa muiden kanssa jutusteluun, koska hänen oma työnsä oli niin tylsää. Lisäksi hän mielestään auttoi kiertelyllään muita. Pitihän kuukkeli huolta siitä, että mahdollisimman moni työtoveri tiesi, mitä yrityksessä tapahtui. Pikkujouluissa kuukkelin esimies oli jopa kiittänyt tätä kuukkeloinnista. Kiitoksesta rohkaistuneena kuukkeli oli tehnyt juoruilevasta lorvailusta elämäntavan. Illan aikana toimistokuukkelista kuoriutui ihminen, jolla oli järkeenkäyvät perusteet toiminnalleen. Hänellä oli myös elämä: taitoja, ajatuksia ja unelmia.
Oululaisessa baarissa eräs paikallinen huusi talven 2011 vaalikiertueella perääni ”hemmetin kommunisti”. Käännyin ja pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan. Kerroin, kuinka olimme pikkuveljeni kanssa herjanneet kotiimme tulleita neuvostovieraita ja saattaneet perheemme ulkoministeriön mustalle listalle; kuinka olin tervannut stalinistipatsaan 1991 ja joutunut pidätetyksi ja kuinka aikoinaan Neuvostoliitossa demarit listittiin muitta mutkitta, koska kommunistin pahin vihollinen noina julmina aikoina oli juuri demari. Viiden minuutin keskustelun jälkeen huutelija tarjosi minulle siiderin. Kymmenen minuutin päästä hän oli jo valmis äänestämään minua, vaikka olinkin ehdolla toisessa vaalipiirissä. Kaikesta lokeroinnista huolimatta ihmiset pystyvät muuttamaan käsityksiään toisistaan, jos he vain tutustumisen kautta pääsevät ymmärtämään toisiaan.
Lokerointi on useimmille keino jäsentää maailmaa, ei tavoite sinänsä. Organisaatiot toimivat toisin. Ne lajittelevat työntekijöitään ja pitävät sitten tiukasti kiinni lokeroinneistaan. Systemaattinen lokerointi puristaa työntekijät tiettyyn muottiin pysyväisluonteisesti, koska organisaatioilta puuttuu tietoisuus, jolla tutustua ihmisiin lähemmin. Pörssiyhtiön kanssa on hankala käydä kaljalla.
Mielenkiintoinen sivujuonne on pohtia, miten yhtiöt voivat ilman tietoisuutta ylläpitää ennakkoluuloja, jotka elävät vahvoina, vaikka kaikki työntekijät olisivat johtajaa myöten vuorollaan vaihtuneet. Vastaus saattaa löytyä meemeistä. Geenit siirtävät elollisten olentojen perimää sukupolvesta toiseen. Meemi puolestaan on sosiaalisen kulttuurin rakennuspalikka, joka siirtää ajatuksia ihmismielestä toiseen. Maamme-laulu tai tarttuva mainoslause, kuten ”kaikissa meissä asuu pieni lehmä”, ovat meemejä. Ne leviävät virusten tavoin ja taistelevat jatkuvasti olemassaolostaan, koska ihmismieleen mahtuu vain rajallinen määrä meemejä kerrallaan.
Ajatuksen meemeistä esitti ensimmäisen kerran Richard Dawkins vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan ”Geenin itsekkyys”. Meemeistä on kiistelty tiedeyhteisössä vuosikymmeniä, eikä ajatus meemeistä ole arkijärjellekään täysin ongelmaton. Daniel Dennett kuvasi vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan ”Tietoisuuden selitys” tilannetta seuraavasti: ”En ole alkuunkaan viehättynyt ajatuksesta, että aivoni olisivat eräänlainen tunkio, jossa muiden ihmisten ajatustoukat uusiutuvat ennen kuin ne lähettävät kopioita itsestään . . . se näyttää riistävän mieleltäni tärkeyden sekä kirjailijana että kriitikkona. Kuka tässä visiossa oikein hoitaa hommat – me vai meidän meemimme?”
Dennett kuvaa kahdella esimerkillä, kuinka tapa toimia voi jäädä elämään yhteisössä, vaikka toimintatavan alkuperäinen syy häviää. Erääseen kanatarhaan livahti kettu, joka puraisi hengiltä kymmenkunta kanaa ennen kuin tarhan omistaja ehti hätiin. Kokemus oli tapahtuman nähneille kanoille niin järkyttävä, että eloonjääneet kanat ryhtyivät karttamaan sitä osaa tarhasta, jossa kettu oli tuhotyönsä tehnyt. Ajan myötä kävi ilmi, että myös ne kanat, jotka kuoriutuivat kettuhyökkäyksen jälkeen, karttoivat nurkkaa, jossa tragedia aikoinaan tapahtui. Kanalauma karttoi nurkkaa vielä senkin jälkeen, kun jokainen murhenäytelmää omin silmin todistanut kana oli jo kuollut.
Dennettin toinen esimerkki kertoo nuoresta parista, joka juhlan alla ryhtyi valmistamaan yhdessä kalkkunaa. Tyttö leikkasi kalkkunasta ison siivun pois ennen kuin laittoi sen uuniin. Poika ihmetteli moista tuhlausta. Tytön mukaan näin piti tehdä. Poika tivasi perusteita. Tyttö soitti äidilleen, ja äiti vahvisti tytön olevan oikeassa. Kalkkunasta piti leikata pala pois ennen uuniin laittoa. Tämän niksin äiti oli oppinut jo muinoin omalta äidiltään. Pojalle tämäkään selitys ei vielä riittänyt, ja niinpä jo hiukan ärtynyt tyttö soitti isoäidilleen. Isoäiti muisti heti, mistä oli kysymys. ”Juu, me leikattiin aina kalkkunasta pala pois, koska uunimme oli niin pieni, että kalkkuna ei olisi sinne muutoin mahtunut.”
Meemit tarjoavat yhden selityksen työkulttuurien säilymiselle. Yrityksen olemassaolon kannalta välttämättömät ajatukset kasaantuvat luontevasti yhteen laajaksi meemikokonaisuudeksi puolustamaan yrityksen etua. Kysymys on ihmisyhteisön itsesuojelusta: tietyt ajatukset hyväksytään mukisematta, koska juuri noiden ajatusten arvioidaan pitävän yhteisöä pystyssä. Yleisradiolle budjettirahoituksen vastustaminen on tuollainen ajatus. Hallitusammattilaiset hellivät ajatusta hallitusten aseman vahvistamisesta ja rahoitusmaailman kehäketut julkisen sääntelyn minimoinnista.
Tällainen ajatuskokonaisuus voi elää omaa elämäänsä yhteisössä ilman että kukaan sitä konkreettisesti johtaa. Yhteisön sisäiseen meemiperheeseen tarttuu uusia sopivia ajatuksia itsestään, vaikka kukaan ihminen ei ole niitä tietoisesti mukaan liittämässä. Meemikokonaisuudet muuttuvat helposti itseohjautuviksi ja itseään suojeleviksi. Ne torjuvat sopimattomia uusia ajatuksia jopa silloin, kun yhteisön johto yrittää sellaisia väellä ja voimalla yhteisöön tuoda. Pahimmillaan yhteisön meemi jättää huomiotta maailman muutoksen ja nakertaa maata juuri sen yhteisön alta, jonka menestystä se alun perin syntyi puolustamaan. Vaikka ennakko-oletukset ja -luulot toisaalta helpottavat elämäämme, niiden vietäväksi ei kannata suistua. Silti ennakkoluulottomankin ihmisen on pakko ottaa huomioon muiden ennakkoluulot, ne kun vaikuttavat suuresti siihen, mitä ympärillämme tapahtuu. Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2011 eräs entinen kansanedustaja kertoi, että hänen mielestään minun tähänastinen urani oli vaikuttava. Kansanedustajaksi ryhtyminen oli hänen mielestään kuitenkin ollut paha virhe: ”Nyt äkkiä pois sieltä eduskunnasta, kun vielä pääset. Käytetylle kansanedustajalle ei ole mitään sijaa vapailla työmarkkinoilla.” Tietysti entinen edustaja purki omaa pettymystään huomattuaan, kuinka vaikeaa oli palata normaaliin työelämään kansanedustajuuden jälkeen, mutta hänen sanoissaan oli viisauden siemen.
Yrityksen byrokratialle työntekijän cv ja titteli kertovat enemmän kuin työntekijän oma näkemys siitä, mihin hän voisi jatkossa kyetä. Monilla työpaikoilla rekrytoidaan helpommin ulkopuolinen henkilö kuin oma työntekijä, joka tekee jotain erilaista kuin mihin haluaisi ryhtyä. Huoltoaseman pyörittäjä päätyy harvemmin konsernin markkinointiin, eikä tv-kuuluttajista tule uutisankkureita. Tämä on sääli, koska juuri kierrättämällä työntekijöitä yllättäviäkin urapolkuja pitkin yritys voi saavuttaa paljon. Työkierto pakottaa työntekijät irtautumaan vanhoista rutiineistaan ja lisää voimakkaasti yllättävien positiivisten sattumien todennäköisyyttä. Byrokraattisissa työpaikoissa työnsä loistavasti hoitava henkilö on suuressa riskissä jumiutua tehtäväänsä pysyvästi, koska kukaan ei voi häntä enää korvata. Uuteen mielenkiintoiseen tehtävään on helpompi palkata ulkopuolinen, jotta vaikeasti korvattava tehopilleri voi jatkaa nykyisessä tehtävässään.
Erääseen yritykseen palkattiin jälleen uusi johtaja. Kun kysyin toimitusjohtajalta, miksi firman työntekijöistä joka neljännellä oli johtaja-titteli, hän vastasi: ”Jollain pienemmällä tittelillä minun pitäisi kulkea heidän perässään vakuuttamassa kumppaneillemme, että kyllä he edustavat firmamme mielipidettä.” Myös ulkopuolinen maailma arvottaa työntekijöitä tittelin perusteella. Esimerkiksi politiikassa menestys kiteytyy monen mielessä ministerin pestiin. Tämä on outoa, koska riviministerit tekevät työtään kovin lyhyessä liekanarussa. Usein ministeriyttä kiinnostavampaa on toimia puoluehallituksen tai eduskuntaryhmän kaltaisessa elimessä, joka kertoo ministerille, mitä tämän kulloinkin pitää tehdä. Silti vaativaa ja arvokasta työtä hallituksen ulkopuolella tekevä poliitikko joutuu usein ministerivalintojen jälkeen selittämään, miksi juuri hänestä ei tullut ministeriä.
Laajemman, tiimimäisen työskentelyn rakentaminen politiikkaan on puoluesihteerin näkökulmasta vähintäänkin haastavaa, kun monet järkevätkin poliitikot tekevät ministeriydestä elämän ja kuoleman kysymyksen. He tietysti pyrkivät lunastamaan ulkopuolisen maailman odotuksia ja arvostusta. Kun ministerinpesti on monelle palkinto ja muut tehtävät vain välineitä tuon palkinnon saavuttamiseksi, toimivan joukkueen rakentaminen on vaikeaa. Lisäksi valinnoissa pettyneet avainpelaajat saattavat menettää motivaationsa jopa vuosiksi.
Kansanedustajien avustajat ovat esimerkki toisesta ääripäästä. He ovat hämmästyttävän aliarvostettu työntekijäryhmä politiikan sisäisessä nokkimisjärjestyksessä. Tämä on silkkaa typeryyttä, koska avustajat ovat yleensä hyvin koulutettuja osaajia täynnä tarmoa. Jostain syystä politiikan näkymätön kastijako estää tunnistamasta ja hyödyntämästä avustajien potentiaalia. Avustajan hyväkään idea ei välttämättä herätä sanottavaa kiinnostusta, koska se tulee avustajalta. Muistan, kuinka kävin 1990-luvulla ministerin erityisavustajana kertomassa eräälle kansanedustajalle, että hänen hankkeensa ei tule etenemään. Hän tuohtui kovasti. ”Et sinä voi tulla kertomaan minulle, mikä etenee ja mikä ei. Minä olen kansanedustaja ja sinä vain erityisavustaja. Minä määrään.”
