1.
– Moi Sari, Koikkis sanoi. Ystäväni ääni kuulosti puhelimessa poissaolevalta, aivan kuin hän miettisi jotain monimutkaista.
– Moi, minä sanoin. – Mikset sä olet täällä syömässä mun kanssa lounasta?
– Pitäisikö olla?
– Joo. Tai ei tietenkään. Mä vaan ajattelin… kun me aina…
– Sari, onko sun ikävä mua?
– Älä ole itserakas.
– Tule sä tänne.
– Missä sä olet? Vartijoiden taukotilassa vai? Sori, mutta ei kiitos. Kun mä kävin siellä viimeksi, siellä haisi hiki ja testosteroni ja seinällä oli tyttökalenteri ja sun kollegat kertoi törkeitä vitsejä.
– Se oli varmaan kauhean traumaattista sulle, koska sun työpaikalla tuoksuu ruusulta ja kieloilta ja keskustelut isäntien kanssa käsittelee ranskalaisen eksistentialismin uusia käänteitä.
Luurista kuului rapinaa, kuin sanomalehden sivua käännettäisiin.
– Mä olen kirjastossa, Koikkis jatkoi. – Tule tänne vaan. Täällä ei ole yhtään testosteronia.
– Mitä sä siellä teet? Luet eksistentialismia?
– No sitä just. Vanhoja paikallislehtiä. Mulla on jälkiruuaksi suklaavanukas. Saat sen jos tulet. Tai hei, aja sittenkin kaupungintalolle. Mun pitää käydä tarkistamassa sieltä yksi juttu.
Vilkaisin itseäni nopeasti peilistä, vetäisin harjan vaalean tukkapehkoni läpi ja laitoin rautakaupan oveen lapun, jossa sanottiin, että palaisin pian. Hyppäsin punaiseen farmariini ja huristin kohti keskustaa.
Teollisuusalue vaihtui komeaksi havumetsäksi, soratie asfaltoiduksi valtatieksi. Peltotilkut ja hakkuuaukiot rikkoivat metsämaisemaa. Lopulta tulin liikenneympyrään ja ensimmäisiin liikennevaloihin.
Ydinkeskustaan tultaessa näkyi ensin koulu, kioski ja pizzeria La Planet Mars, sitten vanha elokuvateatteri ja patsas. Se esitti Käärmejärven neitoa, paikkakunnalla muinoin elänyttä naista, joka oli joutunut sotkuiseen kolmiodraamaan ison talon pojan ja rengin kanssa ja ratkaissut
tilanteen hukuttautumalla järveen.
Kotikaupunkini Kärmeslä oli tyypillinen muutaman tuhannen asukkaan pikkupaikkakunta, joka oli ahneuksissaan hommannut itselleen kaupungin tittelin. Keskusta oli pieni ja kaikki tärkeimmät palvelut Alkosta hautaustoimistoon muutaman korttelin sisällä. Asukkaat olivat maanviljelijöitä ja läheisten kaupunkien työntekijöitä, ja suurin osa oli mukavia, joskin hieman outoja persoonia.
Parkkeerasin torin laidalle. Tori näytti alakuloiselta syyskuosissaan. Kesäisin se oli täynnä elämää, makkaran ja lörtsyjen tuoksua, lapsia nuolemassa jäätelöä ja mummeleita parantamassa maailmaa. Nyt aukiolla nökötti vain oranssilla pressulla katettu kahvikoju ja yksinäinen pulu etsimässä murkinaa. Ostin kojusta korvapuusteja.
Minun kävi myyjää sääli. Seisoa nyt yksin kylmässä koko päivä. Nousin kaupungintalon portaat ja kiskoin auki metallihelaisen oven. Vahtimestari nosti päätään ja hymyili ryppyisillä kasvoillaan. Sitten hän alkoi henkeä vetämättä meuhkata sorkkaraudoista, hajotetuista ikkunoista ja ”rosvoista ja ryökäläisistä ja ihmiskunnan pohjasakasta”.
– Anteeksi, mutta mistä…?
Seisoin typertyneenä paikallani. Minulla ei ollut aavistustakaan mistä mies vaahtosi.
– Kärmeslässä on rikosaalto!
Kävi ilmi, että moniin Käärmejärven hienoimpiin kesämökkeihin oli murtauduttu viime päivien aikana. Kuohuttava asia oli jäänyt minulta pimentoon, koska en ollut aamukiireissäni avannut lehteä. Oli ollut täysi työ ajaa lapset kouluun.
– Poliisi ei tietenkään tiedä mitään mistään, vahtimestari sanoi. – Mutta he tietysti ajattelevat, että murtomiehet ovat jostain muualta. Ovat konnat häipyneet jo ajat sitten ja kuljettaneet tavarat rajan yli. Sano miun sanoneen.
– No voi höh.
Olikohan uhrien joukossa minunkin asiakkaitani? Oli varmasti. Minä ja anoppini Maria olimme paikkakunnan ainoat mökkitalkkarit. Kaikki hulppeimmat mökit olivat meidän huomassamme. Vatsani murahti.
– Missähän täällä on kaupunginarkisto?
– Tuosta vaan alas. Mitä sie sieltä haluat? Kuivia papereita ja pölyä, ei muuta.
– Olen menossa syömään eväitä kaverini kanssa.
– Ei siellä saa syödä! Laitat rasvasen sormenjäljen lautakuntien kokouspöytäkirjoihin.
– No me syömme sitten sivummalla.
– Sie näytät ihan kunnon tyttöseltä, mutta koskaan ei tiijä kuka on sottapytty.
Teki mieli sanoa, etten ollut mikään tyttönen, vaan arvokas perheenäiti. Sitä paitsi täyttäisin pian neljäkymmentä.
– Paroni Jukarainenkin syö ihan missä vaan, vahtimestari kuiskasi. – Ja juokin! Joskus oon nähnyt sen kaatavan jallua kahviinsa, jos istunto on tylsä. Mutta kyllä se onkin hereillä sitten. Vie muita valtuutettuja kuin litran mittaa. Kysy vaan mitä muut siitä tykkäävät.
– En mä nyt kysy, sanoin nopeasti. – Hyvää päivänjatkoa!
Kipitin harmaagraniittisia kiviportaita alaspäin. Pitelin kaiteesta kiinni: portaat olivat niin liukkaat, että ne rikkoivat taatusti jotakin EU-direktiiviä. Tulin kaikuvaan käytävään. Se tuoksui jännittävästi kiveltä ja ummehtuneelta. Käytävän päässä oli avoin metalliovi ja huone, josta tulvi valoa. Pysähdyin kynnykselle ja kurkistin sisään.
Koikkis oli kumartunut hyllyjen ääreen ja väänsi kammella liikkuvaa kirjahyllyä. Keltainen valo paljasti hänen tumman tukkansa ja vartijan univormun peittämät, leveät hartiat. Hänen kasvoillaan oli mietteliäs, melkein sulkeutunut ilme.
– Ai terve, Koikkis sanoi. – Nytkö sä jo tulit?
– Mitä sä puuhaat?
– Tutkin vaan paikallishistoriaa, Koikkis sanoi ja punastui.
Keskellä huonetta oli korkea pöytä, ja sen päällä mikrofilmien lukulaite ja kannettava tietokone. Läppärin vieressä lojui nivaska kellastuneita papereita. Katsoin nipun päällimmäistä paperia. Se toi mieleeni lapsuuden ja ajatukset tärkeistä aikuisten asioista. Teksti oli kirjoitettu kirjoituskoneella: rivi toisensa jälkeen väkäistä Courier-fonttia. Näytti kokouksen pöytäkirjalta.
– Tämä vaikuttaa suunnattoman kiinnostavalta, sanoin.
– Eikö.
Istuuduimme lounastamaan liukkaille portaille. Tasapainotin tupperware-purkkini jalkojeni päälle ja aloin haarukoida eilistä muhennosta. Se sisälsi kaikki kylmäkellarini nahistuneimmat vihannekset. Niistä oli tullut öljyn ja chilin avulla erinomainen pata. Lapset olivat nyrpistelleet, mutta heillä olikin vielä kypsymätön makuaisti.
Koikkis nojasi kaiteeseen ja ojensi jalkansa suoriksi eteensä. Hän oli valtavan kokoinen köriläs – 190 senttiä itämaisten taistelulajien muovaamaa lihasta – ja hän toi aina sisätiloissa mieleen koppiin ahdetun otuksen, joka kaipasi vapauteen.
Koikkis kuori patongin kääreestään, katseli sitä mietteissään ja haukkasi. Hän pureskeli hetken, mutta sitten leuan liike hidastui ja hän jäi tuijottamaan kaukaisuuteen.
– Maa kutsuu Koikkista.
Ystäväni säpsähti.
– Kuka kutsuu? Mitä kutsuu?
Hän tarttui hätäisesti radiopuhelimeensa.
– Rauhoitu, hyvä mies. Mitä sä oikein mietit?
– Äh, sori. Oikeastaan mä pinnaan töistä. Mun olisi pitänyt olla ostarilla viime tunnin ajan.
– Mutta sen sijaan sä olet täällä, koska…
– Koska… Sä vaan nauraisit. Ei varmaan mitään, mä kerron jos tulee tarvis. Mä vaan vähän pengon.
– Okei.
Minua ei erityisemmin kiinnostanut udella vanhojen pöytäkirjojen sisällöistä. Koikkis sai puolestani pitää salaisuutensa. Suljin muovipurkkini kannen ja siirryin jälkiruokaan, suklaavanukkaalla ryyditettyyn korvapuustiin.
– Kaikkiin onnellisiin aterioihin kuuluu kaksi jälkiruokaa, selitin.
– Kyllähän säkin tiedät että Kärmeslä on vähän… outo, Koikkis sanoi yhtäkkiä.
– Mihin verrattuna? Mulla ei ole mitään vertailukohtaa. Kun mä muutin tänne Matin luo, kaikki oli outoa. Se miten täällä puhutaan ihan suoraan joistain asioista, mutta sitten toisista ei mitään. Tai se että nuohoojalle, taulukauppiaille, sähkömiehille ja tienauraajille tarjotaan kahvit. Nyt mä olen tottunut.
– No sehän on hyvä.
– Kun Matti lähti, mun koko suku ajatteli, että muuttaisin takaisin etelään, mutta en mä halunnut. Mä olen juurtunut tänne.
– Tästä kaupungista tuli parempi, kun sä tulit. Hyvä että sä jäit.
Koikkis katsoi minua suoraan silmiin ja hymyili. Hän tiesi aina, milloin kaipasin piristystä.
2.
Kun valtatieltä kääntyi teollisuusalueelle, sai ensin ajaa kilometrin verran umpimetsän halki. Sitten vastaan tulivat ensimmäiset rakennukset: vanha lämpövoimala, varastorakennuksia, aitauksella eristetty sähkönjakelukeskus.
Mutkan jälkeen silmien eteen jysähti paikkakunnan suurin ja ehdottomasti kummallisin näky: viiteenkymmeneen metriin kohoava massiivinen, harmaa betonirakennelma, joka muistutti jättiläisen urkupillejä. Valtion vanha viljasiilo.
Sen takaa kyyristeli vanha makasiinirakennus, ja siellä olivat kotini ja rautakauppani.
– Milloin aiotte muuttaa keskustaan? Koikkis kysyi melkein joka kerta kun tapasimme. Virnistelin ajatellessani hänen nalkutustaan. – Minusta on aivan järkyttävää, että avuton nainen ja pienet lapset asuvat tällaisessa paikassa. Kun koirakin on sellainen laiskiainen. Koira tai koti vaihtoon!
Pikku perheeni asui kieltämättä melko eriskummallisissa olosuhteissa. Teollisuusalue oli läpimitaltaan pari kilometriä. Tienoo oli asvaltin, romuautojen ja varastorakennusten valtakunta. Siilo hallitsi koko maisemaa kuin vuorenseinämä tai kirkontorni. Se oli komea, mutta myös uhkaava. Rakennuksen laelta olisi nähnyt hyvin koko seudun: etelässä Käärmejärven mökkialue, komeat kalliot, sankat metsät ja pellot, pohjoisessa kaupungin valot.
Minusta teollisuusalue ei ollut yhtään hassumpi paikka elää. Siinä oli omaa karua kauneuttaan. Kotini oli täynnä sieviä yksityiskohtia, pikkutavaroita ja lämpimiä, kirkkaita sävyjä, ja tietysti lasten moninaisia romppeita. Sellaisessa ympäristössä ihmisen oli hyvä pesiä. Ulkomaailmassa katsoin mieluusti jylhempiä ja linjakkaampia näkyjä. Siksi kai teollisuusalue sopi minulle.
Parkkeerasin farmarini pihamaalle kolmen muun auton viereen. Ne eivät olleet enää rekisterissä. Käytin niitä varaosina. Siilon betoniseinä oli koristeltu yöllä uusilla spraymaaliviivoilla. Olin alistunut jo ajat sitten siihen, että nuoriso jätti kotinurkkiini puumerkkejä siinä missä koirat nostivat koipea. Kupera, betoninen seinä oli täysin vastustamaton.
Rontti löhösi auringonläiskässä kaupan oven edessä. Se nousi laiskasti, venytteli ja tuli häntä heiluen tervehtimään. Hyväilin koiran mustaa, karvaista päätä. Se oli suuri newfounlandilainen, uskollinen, ystävällinen ja nukkumiseen mieltynyt.
– Olet maailman paras, sanoin ja halasin Ronttia. – Enkä vaihda sinua toiseen, vaikka semmoista vihjaillaankin.
Rontti kuunteli minua päätään kallistelen ja haukotteli. Työnsin avaimen etuoven lukkoon ja väänsin. Kuuntelin kuinka lukon kieli naksahti ja tempaisin. Puuaines oli turvonnut ja ovien aukominen vaati rautaista tekniikkaa. Makasiinit olivat muutenkin rapistumaan päin. Nikkaroitavaa oli enemmän kuin ehti kunnostaa. Astuin kauppaan ja vedin sisääni tuttua tuoksua: puuta, tervaa, metallia, maalia, lakkaa. Avohyllyköt seisoivat siisteissä riveissä. Niissä oli pienrautaa, työkaluja ja maalipurkkeja. Tiskillä nökötti vanha kassakoneeni. Seinällä oli haalistunut juliste, joka mainosti 70-luvulla myytyjä ulkomaaleja. Siinä oli telat ojossa pönöttävä pariskunta, jolla oli taatusti koko muodin historian leveimmät lahkeet.
Appiukkoni Reijo oli ripustanut sen siihen aikoinaan. En halunnut ottaa sitä pois, koska se sai minut ja asiakkaat joka kerta hyvälle tuulelle.
Työt saisivat odottaa hetken. Pumppasin termoksesta kaakaota ja levitin sanomalehden tiskille. Halusin omin silmin lukea, mitä mökkimurroista sanottiin. Kaupungintalon vahtimestarin keuhkoaminen oli ollut informaatioarvoltaan niukkaa, eikä Koikkiskaan ollut kertonut enempää, vaikka arvelin että hän tiesi paljonkin.
Rikosaalto oli pahempi kuin olin aavistanutkaan. Viikon aikana oli murtauduttu ainakin seitsemään Käärmejärven loma-asuntoon.
Haastateltu poliisi oli vähäsanainen, mutta ääneen oli päästetty myös jokunen mökkeilijä, joka kaipaili irtaimistoaan. Jutun mukaan varkaille ei kelvannut mikä tahansa roju. Lähinnä he olivat vieneet elektroniikkaa ja eläneet mökeissä. Omaisuuden menettäminen oli tietenkin iso harmin aihe, mutta eniten ihmisiä sapetti se, että joku oli tunkeutunut heidän tiloihinsa, nukkunut heidän sängyissään ja käyttänyt tavaroita.
Kävi sääli mökkeilijöitä. Olin kesällä kiertänyt Käärmejärven mökkitiet läpi ja saanut myytyä rakenteilla oleviin taloihin melkoisen määrän räystäskouruja, pihakaivoja ja ilmapumppuja. Tuntui inhottavalta ajatella, että kaikkiin niihin kauniisiin huviloihin oli tunkeuduttu pahat mielessä. Monelle kaupunkilaiselle kesähuvila oli pyhättö, johon tultiin satojen kilometrien päästä rentoutumaan.
Oma mökkini oli aivan kaupungin kupeessa ja niin vaatimaton, että se tuskin kiinnostaisi konnia. Käänsin sivua. Mielipideosastolla valitettiin suurpedoista ja nuorisosta. Ovi paukahti auki. Säikähdin niin, että kaakao läikähti sormille.
Sisään tuiskahti tuntematon nuori mies. Hän pälyili ovensuussa, kohensi pitelemäänsä pahvilaatikkoa, syöksähti kohti tiskiä, törmäsi kipsisäkkiin, vaihtoi suuntaa ja kompastui Ronttiin. Mies lensi rähmälleen niin että lattialankut notkahtivat. Pahvilaatikko sinkosi kohti nurkkaa. Minulta pääsi huudahdus.
Rontti nosti päätään, katsoi tunkeilijaa ja jatkoi uniaan. Mies pomppasi jaloilleen ja kahmaisi laatikon lattialta.
– Anteeksi koira, hän sanoi, suuntasi katseensa minuun ja väläytti leveän hymyn. – Päivää rouva!
Hymy vihlaisi vatsaani. Miehen olemus oli täynnä säteilevää, renttumaista vetovoimaa: vaalea, sekainen tukka, siniset silmät, kuluneet farkut ja huoleton, komea olemus.
Aivan liian nuori, sanoin mielessäni ankarasti. Kloppi oli tuskin kolmeakymmentäkään.
– Päivää, sanoin asiallisesti. – Miten voin auttaa?
Poika rypisti otsaansa, nielaisi ja sanoi:
– Öö. Minä….Sinä…öö.
Minulla alkoi raksuttaa. Olin tilannut ruohonleikkurin vetohihnan netin kautta Koreasta ja odotellut sitä jo pari viikkoa.
– Onko sulla ruohonleikkurin hihna?
– Mikä? mies sanoi. Sitten hän rypisti otsaansa ja nyökkäsi hitaasti. – On. Ruohonleikkurin hihna. Juuri se minulla on.
– Veisitkö sen suoraan takahuoneeseen?
Osoitin sormellani kaupan takaosaan. – Laita se vaikka sille pöydälle, jonka päällä on mappeja.
– Selvä! Tapahtuu.
Mies marssi paketteineen tiskin ohi, iski minulle ohimennessään silmää, poistui takahuoneeseen ja sulki oven perässään.
Pudistin päätäni ja uppouduin jälleen sanomalehteen. Hetken kuluttua paikalle tuli asiakaskin. Isännällä oli valmis puutelista. Myin hänelle vesurin ja juttelin niitä näitä. Isäntä tiedusteli, saisiko minun kauttani vartiointisysteemejä, sellaisia jotka hälyttäisivät kännykkään jos joku aukaisisi mökin oven. Lupasin tilata ihan mitä pyydettiin, mutta kauppoja ei sillä kertaa syntynyt. Olin lukemassa viimeisen sivun sarjakuvia, kun puhelin soi. Ruudussa vilkkui anoppini nimi.
– Hei Maria! Miten hurisee?
– Sari? Marian ääni kuulosti oudolta, ohuelta ja pieneltä.
– Voisitko sie tulla hakemaan minua Jukaraisen huvilalta?
– Mitä on tapahtunut?
Olin hetkessä täynnä pahoja aavistuksia. Paikallispoliitikko Paavo ”Paroni” Jukaraisen huvila
oli Käärmejärven ylellisin. Oliko sielläkin käynyt rosvoja? Oliko Maria ajanut suoraan murtomiesten jättämien tuhojen keskelle? Tai vielä pahempaa: oliko hän nähnyt murtomiehet?
Langan päässä oli aivan hiljaista. Kuului vain Marian katkonainen hengitys. Ei kai hän itkenyt? Säikähdin toden teolla. Anoppini ei ollut itkeskelevää sorttia.
– Mitä siellä on tapahtunut? Kerro nyt!
– No kuulehan, Sari, Maria sanoi työläästi. – Täällä on käynyt niin, että Jukarainen on tapettu. Mie löysin hänen ruumiinsa poreammeesta.
– Voi hyvä luoja. Oletko sä kunnossa? Soita poliisille!
– Älä nyt hysterisoi. Ei tässä mitään hätää ole. Täällä on poliisit ja kaikki on ihan kunnossa, mutta jotenkin tuntuu… vähän ankealta.
Toisissa olosuhteissa Marian lakoniset sanavalinnat olisivat naurattaneet minua. Hän pyrki olemaan tilanteessa kuin tilanteessa tunteeton ja kivikasvoinen kuin mikäkin sfinksi.
– Niin että voisitkohan sie tulla hakemaan minua?
Minun autoni jäi sumppuun poliisiautojen taakse ja muutenkin mietin että kannattaakohan nyt mennä rattiin.
– Totta kai, mä olen siellä hetkessä.
Maria kiitteli minua. Sulattelin hänen kertomaansa.
– Mistä sä tiedät että Jukarainen oli tapettu?
– No vaikea sitä on tapaturmaisesti saada kehoaan täyteen veitsenjälkiä, Maria sanoi kuivasti. – Taikka itse itseään sillä tavalla viipaloida.
