Sisällys
1. Prologi: Roskapostia………………………….. 9
Nenäpäivä…………………………………….. 13
2. Mitä on sukupolvien välinen
oikeudenmukaisuus?……………………….. 17
Hyvinvointivaltio on rakennettu
hyvänä, ohikiitävänä hetkenä!………….. 24
Kuka pelkää sukupolvien välistä
keskustelua?………………………………….. 28
Työharjoittelijasukupolvi………………… 30
Miksi tämä on niin vaikeata?……………. 36
3. Työvoimapulaa ei ole eikä tule……………. 39
Roope Uusitaloa ja
Tuulia Hakola-Uusitaloa tapaamassa
Kirjoittaja on kenties ollut
väärässä………………………………………… 45
Kolme liikkuvaa osaa……………………… 49
Kuka maksaa ympäristön
tuhoutumisen kulut?………………………. 61
4. Eläkepolitiikka on skandaali………………. 67
Sixten Korkmania ja
Tarmo Valkosta tapaamassa
Uusi miljardiluokan lasku!………………. 73
Miksei eläkekattoa ole olemassa?………. 78
”Järjestelmä tulee rakentaa kivelle
eikä hiekalle”…………………………………. 80
Työuran pidentämisen
sietämätön taakka………………………….. 82
5. Vanhustenhoito vie kaikki rahat!………….. 87
Jussi Merikalliota tapaamassa
Työikäisten palvelut heikkenevät!……… 95
Monikansalliset yhtiöt
terveysmarkkinoilla………………………… 97
”Fiksatut” lupaukset eivät toimi……… 101
Terveyspalveluiden omavastuu?………. 102
6. Dataa meillä on, mutta onko
informaatiota?………………………………. 105
Vappu Taipaletta tapaamassa
On-off -eläkeikä…………………………… 108
Räjäytetään Koukkuniemet ja
muut vanhainkodit auki……………….. 111
Karkkirahaa vanhemmilta……………… 116
Eläkelupaus…………………………………. 118
Sittenkin palvelulupaus…………………. 119
Maahanmuutto ratkaisuna…………….. 123
7. Velka on veli otettaessa………………….. 129
Sauli Niinistöä tapaamassa
Eihän velkaa tarvitse maksaa?…………. 132
Finanssikupla………………………………. 136
Hei, luodaan uusia työpaikkoja………. 138
Paradoksaalinen lohtu…………………… 140
8. Toinen lupaus lyö toista…………………. 143
Oras Tynkkystä tapaamassa
Huono ilmastopolitiikka on
huonoa sukupolvipolitiikkaa………… 153
9. Mutta tehän peritte meidät……………… 165
Peritään vain velkaa…………………….. 168
10. L oman lyhyt historia……………………… 171
Tapio Bergholmia tapaamassa
Lisää vapaa-aikaa………………………… 174
Palveluyhteiskunta……………………… 175
11. Me maksamme, jos jaksamme………… 179
Sukupolvisopimus………………………. 185
Sukupolvilupaus………………………… 186
Liitteet…………………………………………… 187
Lähteet…………………………………………… 190
1 Prologi
Roskapostia
Kaupunginvaltuuston pikkujoulut jäivät väliin. Oli tultava kotiin luomaan lunta. Autoa ei ole toivoakaan saada autotalliin, niin täynnä roinaa se on, mutta autotallin eteen se pitäisi auran tieltä saada. Se taisi olla Jukka Viikilä, joka proosarunoili, että auton tehtävänä on ehkäistä moitteeton kulku autotalliin.
Täytin juuri 40 vuotta, ja vaihdoin yli kymmenen vuoden vakinaisen työsuhteen tuottajana yrittäjyyteen. Riskien – sekä yksilö- että yhteiskuntatason – etsiminen on selvä ikäkriisin oire. Ja vasta äsken syytin suuria ikäluokkia siitä, että heidän arvomaailmaansa on vain punainen Toyota tiilitalon pihassa. Sanon heti alkuun, että minuakin väsyttää käyttää termiä suuret ikäluokat. Mutta yhteiskunnallinen roskapostilaatikkoni on suodattimista huolimatta
jälleen täynnä.
Tämä maa on mennyt sekaisin. En oikein tiedä mistä aloittaisin. Kymmeniä lapsia on sairastunut narkolepsiaan, kun hirveällä kiireellä hankittiin rokote, jota ei ollut kunnolla testattu, ja viisi miljoonaa kallista lintuinfluenssarokotetta vanhentuu nyt samasta syystä varastoissa. Niiden ostoa perusteltiin aikanaan sillä,
että oli hyvä onni, että Suomi ylipäätään onnistui saamaan markkinoilta nuo halutut rokotteet. Muistan kun Keskon hedelmä- ja vihannesostoista
vastannut broukkeri kertoi, miten jännittävää on taistella pörssissä appelsiinilasteista, jotka kelluvat valtamerilaivoilla odottaen käskyä minne suunnata. Joulusesonki on niin tiukkaa aikaa, että vain hyvä broukkeri takaa suomalaisille juhlapöydän eksoottiset hedelmät. Valtion virkamiehet puhuvat meille kuin vähittäistavarakauppiaat; osta, osta, osta nyt, huomenna et ehkä enää saa. Tämä mentaliteetti on vallannut erityisesti politiikan. Hosutaan ja panikoidaan. Päätökset
on tehtävä juuri nyt, aamulla on oltava valmista, vaikka kompromissi olisi huvittava. Perustuslakiin voidaan kirjata kymmeneksi vuodeksi virke,
josta ei saa selvää sen enempää eduskunta kuin presidenttikään. Toimittajille oli luvattu, että valmista pitää olla ennen kuin lehti menee painoon. Kun asioita päätetään kiireellä, parhaiten motivoituneimmat voittavat, ja heikoimmat ottavat aina turpaansa. Minä olen ollut kaksikymmentä vuotta mukana politiikassa, ja yrittänyt parhaani mukaan seurata mitä tapahtuu ja miksi. Silti en enää osaa edes arvata aamun lehteä avatessani minkä kannan mikäkin puolue on mihinkin ottanut. Pitäisi varmaan seurata kansalaisten mielipideilmastoa tutkivia risk monitor -analyyseja median sijaan, jotta politiikan logiikasta saisi tolkkua.
Minulle soitettiin syksyllä SDP:n puoluetoimistolta ja kysyttiin olisiko minulla näkemyksiä eläkejärjestelmään luodusta elinaikakertoimesta.
Puoluetoimistolla muistettiin, että minulla on ollut jokin perverssi mielenkiinto näitä asioita kohtaan. Olin otettu, ja lupasin tietysti tuottaa ajatuksia. Seuraavana aamuna yritin tavoittaa puoluetoimitsijaa huonolla menestyksellä, ja kun vihdoin sain hänet kiinni, minun kerrottiin olevan myöhässä näkemysteni kanssa. Elinaikakerroin meni jo.
Miten niin meni jo?
Nyt puhuttiin homo- ja lesboparien adoptiosta, metropoli-hallinnosta tai jostain ihan muusta. Elinaikakerroin oli last days news. Elinaikakerroin otettiin vasta vuonna 2010 käyttöön ja sitä on tarkoitus käyttää hamaan tulevaisuuteen asti. Miten ihmeessä se keskustelu meni jo?
Tämä reagoiva, itsereflektoiva, pälyilevä, pomppuileva politiikan teko on aivan mahdotonta. Isot ja pienet asiat menevät suloisesti sekaisin, kun kymmenet pätevät ihmiset keskittyvät miettimään osuvaa sound bitea Ajankohtaisen kakkosen suureen tv-keskusteluun. Merkittävää on, että hyvinvointivaltio sellaisena kun me siihen olemme tottuneet, on kaatumassa. Suomi vanhenee maailmanennätysvauhtia ja järjestelmät, jotka luotiin suhdanteessa,
jossa maa oli työikäisiä pullollaan, eivät kestä uudessa tilanteessa.
Jos eläkkeet ja edes velan korot halutaan maksaa, vanhukset ja lapset hoitaa, niin kaikki on pakko miettiä uudelleen. Tähän saakka isoja ratkaisuja on lykätty aina tuleville sukupolville. Minä en ainakaan kehtaa tehdä enää niin. Tulevat sukupolvet vastaavat eläkkeiden, terveys- ja hoitomenojen, valtion velan ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista kustannuksista. Eikä se onnistu, jos nyt sovittuja pelisääntöjä ei muuteta.
Minä en enää kehtaa kävellä kirkuvan oranssi vaaliliivi päällä Hakaniemen torille valehtelemaan, että hyvä tulee, kunhan vain muutetaan verotuksen painopistettä ja luodaan sata tuhatta uutta työpaikkaa. Oli pakko ruveta ottamaan selvää, millaisessa kusessa me olemme. Jokaisessa meissä asuu pieni Raimo Sailas.
Nenäpäivä
Kirjaa varten minä ja ystäväni Lauri Korkeaoja kävimme tapaamassa Vappu Taipaletta, Tapio Bergholmia, Roope Uusitaloa ja Tuulia Hakolaa, Sixten Korkmania, Tarmo Valkosta, Jussi Merikalliota, Sauli Niinistöä sekä Oras Tynkkystä. Kukin heistä on myös saanut tarkastaa heitä koskevan tekstin. Monilla heistä on poliittinen tausta, ja hyvä niin. Puoluekannalla ei ole tämän kirjan tematiikassa mitään merkitystä. Kaikki haastateltavat ovat tunnettuja avarakatseisuudestaan ja suoruudestaan. Kiitos heille, ja erityiskiitos Lauri Korkeaojalle, jonka opinnäytetyö on pohjana epilogille sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta.
Minulla menee helposti sekaisin erilaiset huoltosuhteen laskentamallit, Laurilta ei.
Kiitos myös vaimolleni Sari Nokkaselle, joka opasti hienovaraiseen tyyliinsä, miten surkeasti käytän välimerkkejä. Ja kiitos Helsinki-kirjojen upealle väelle, ja
kaikille muille asiantuntijoille, jotka kommentoitte tekstiäni. Kaikkea materiaalia en voinut käyttää, sillä en ehtinyt omaksua sitä… Tätä kirjaa voi siinä mielessä kutsua vaalikirjaksi, että on hieno tapa aloittaa vaalityö kiertämällä kuuntelemassa muita. He ovat oman alansa ammattilaisia, jotka sekä osaavat että haluavat
kertoa näkemyksiään. Tämä on itse asiassa harvinaista politiikassa. Yleensä puhutaan itse. En muista yhtään seminaaria, johon olisin ehtinyt kuuntelemaan kenenkään esitystä ainakaan odottamatta samalla omaa vuoroani. Kirjoitustyö ajoittui aikaan jolloin Mikko Rimminen sai Finlandia-palkinnon teoksestaan Nenäpäivä, ja tämä kirja oli ainakin puoleen väliin luettuna monella haastateltavallamme.
Te, jotka olette kirjan lukeneet, ymmärrätte, miksi tunsin itseni Rimmisen Irmaksi, joka ihmisseuran kaipuussaan ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapuristossaan että Keravalla. Tekisin saman rundin uudestaan samojen ihmisten työpaikoille ja koteihin ilman kustantajaakin. Sitten vain mumisisin sanoja: kestävyysvaje, huoltosuhde, diskontto-korko tai jotain ja kuuntelisin jäsenneltyjä näkemyksiä kahvia juodessani.
Kirja koettaa osaltaan avata sitä poliittista todellisuutta, jossa pian olemme. Asioita ei käsitellä yksi kerrallaan, vaan kaikki sisäkkäin, päällekkäin ja lomittain, ihan kuten elämässäkin. Kirjan osia voi kyllä lukea erikseenkin, mutta kotimaamme kauniit äidin kasvot avautuvat sille, joka käy läpi kaikki näkökulmat. Voi olla, että monet esille tulevat asiat ovat lukijalle tuttuja ja tiedossa, mutta sen parempi. Minulle ne eivät olleet.
(…)
Vanhustenhoito vie kaikki rahat!
”Jos ei julkisin varoin pystytä näitä peruspalveluita takaamaan koko väestölle, olivat he sitten lapsia, aikuisia tai vanhuksia, niin yhteiskuntarakenne muuttuu oleellisesti.” – Suomen Kuntaliiton sosiaali- ja terveysjohtaja Jussi Merikallio
Jussi Merikallio on ennen kaikkea kaverini katukoripallokentiltä, mutta röyhkeiden ajojensa ja aggressiivisen puolustuspelin lisäksi hän saa kertoa myös ikääntymisen vaikutuksesta sosiaali- ja terveysmenoihin. Merikallio työskenteli pitkään Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirastossa sekä käytännön asiakas- että potilastyössä ja lopulta myös viraston johtoryhmässä. Helsingissä tehdyn työuran varrelle mahtuu viransijaisuuksia niin sosiaalityöntekijän kuin terveyskeskushammaslääkärinkin töistä. Nyt Merikallio on siirtynyt lyhyehkön Lohjan kaupungin perusturvajohtajapestin jälkeen Suomen Kuntaliiton sosiaali- ja terveysjohtajaksi. Tässä kirjassa on aiemmin osoitettu, että Suomi on vaikeuksissa eläkelupauksensa kanssa, johon on sentään jonkin verran varauduttu osittaisella rahastoinnilla, elinaikakertoimella ja pyrkimyksillä pidentää työuria sekä nostaa työeläkemaksuja. Ikääntymisestä ja elinajan pidentymisestä johtuvaan hoivapommiin on varauduttu vain suomalaisen konsensuspolitiikan perustyökaluilla: poliittisin ohjelmin ja loputtomin laivaseminaarein.
”Me olemme aika vaatimattomasti valmistautuneet siitä huolimatta, että tämä tilanne on ollut jo vuosia ennustettavissa. Suurten ikäluokkien eläkkeellejäänti ja ikääntyminen ei tule kenellekään yllätyksenä”, sanoo Merikallio. Hänen mukaansa huoltosuhde eli se osuus väestöstä, jonka työikäiset joutuvat elättämään, on Suomessa oikeastaan aina ollut huono. Alkuun oli paljon lapsia ja kohta on paljon vanhuksia. Viimeiset 30 vuotta me olemme eläneet lyhyttä historiallista vaihetta, jolloin tilanne on ollut poikkeuksellisen hyvä. Vuodesta 1975 vuoteen 2005 huoltosuhde on ollut alle 50 prosenttia, ja tänä aikana rakennettiin hyvinvointivaltio – tälle pohjalle. Seuraavien vuosikymmenten aikana tilanne kääntyy päälaelleen. Väestöllisen huoltosuhteen huipun oletetaan olevan vuonna 2035 noin 74,1 prosenttia. Huollettavien lukumäärä on siis 74 prosenttia työikäisten lukumäärästä. ”Kysymys kuuluukin, miten me pystymme turvaamaan nykyisen palvelujärjestelmän aivan toisenlaisissa taloudellisissa oloissa ja aivan toisenlaisessa palvelujen kysyntätilanteessa kuin mihin palvelujärjestelmä aikanaan
on rakennettu. Ja vastaus kuuluu: olemme lähinnä onnistuneet piirtämään kuvia siitä, miten tilanne muuttuu.” Kuvat ovat kivoja, mutta sosiaali- ja terveyspalvelut vievät valtaosan kaikesta veroilla kerätyistä rahoista. Voiko tosiaan olla totta, että suuret ikäluokat eivät ole rahastoineet mitään vanhuutensa varalle. Hehän näkevät joka päivä, miten välttävällä tasolla vanhustenhoito jo nyt on.
”Ikääntyminen väistämättä lisää palvelukysyntää, joka tietysti tarkoittaa, että järjestelmään tarvitaan lisää rahaa nykytasoon verrattuna. Toinen kysymys on sitten, mistä nämä palvelut rahoitetaan. Tähän saakka on ehkä alitajunnan tasolla uskottu, että vuosittain tapahtuva palvelukysynnän kasvun rahoitus on tapahtunut talouskasvun avulla. Ja nyt meillä on ongelmana, että meillä ei enää ole odotettavissa sellaista talouskasvua, joka pystyisi kompensoimaan tämän nykyisen kasvun, saati odotettavissa olevaa jyrkkää lisäkasvua. 2010-luvulle ei ole luvassa enää nopeaa talouskasvua, ja tämän lisäksi eläkejärjestelmän rahoitus vaatii oman osansa.”
Suomi on tilanteessa, jossa meillä on selkeä näkemys, kuinka paljon palveluita tarvitsemme lisää, mutta ei mitään järkevää ajatusta siitä, kuinka tämä rahoitetaan. Tätä kirjoittaessani mieleeni tulevat ne lukuisat tutut, jotka vaativat optimismia ja sanovat, että aina ennenkin on selvitty. Pitäisi vastata kuin Pasilasarjan
animaatiohahmot: ”Ennen oli vaikeata. Ei ollut kivaa ennen. Syötiin siemenperunoita voilla, ja kuoltiin nuorena.” Tietenkin politiikassa toimiminen vaatii optimismia ja kykyä sopeutua tilanteeseen, mutta kyllä sen edellytyksenä on, että kuvien piirtämisen sijaan varaudutaan taloudellisesti tulevaan.
Tässä yhteydessä voisi olla hyvä avata hieman käsitettä sosiaali- ja terveyspalvelut ikääntyneille, jotta lukija ymmärtää, miten perustavaa laatua olevista asioista on kysymys. Merikallion mukaan raskaimmasta päästä lähdettäessä ensin tulevat vanhanaikaiset vanhainkodit, joita aikanaan kutsuttiin terminaaliosastoiksi ja joissa ikääntyneet eivät enää kykene juuri mihinkään itsenäiseen toimintaan. Näissä paikoissa ikääntyneet viettävät viimeiset vuotensa tai vuorokautensa. Näiden laitospaikkojen keskimääräinen vuorokausihinta on noin 150–180 euroa. Tämän lisäksi on erilaisia asumispalveluita ja palvelutaloja, joissa asuminen
on hyvin kodinomaista, mutta talon puolesta asukkaille tuotetaan erilaisia palveluita, ravintopalveluista kotihoitoon ja kotisairaanhoitoon.
Kaikkein kevein taso on kotihoito, joka sekään ei enää ole kovin kevyt. Tällä palvelulla tuetaan ikääntyneen kotona selviytymistä. Kotiin tuodaan ruokaa ja tarvittaessa sairaanhoitoa.
Lisäksi vahditaan ja tuetaan käymällä kodissa jopa neljä kertaa vuorokaudessa. Olen käsittänyt, että nyrkkisääntö kotona asumiselle on, että vanhus selviää yöt yksin. Jos vanhus ei selviä yöstä, on Merikallion mukaan tätä varten kehitetty yöpartiotoiminta, joka käy paikalla juuri tuon neljännen kerran.
Merikallion mukaan juuri tässä kohdassa kotihoito muuttuu kalliimmaksi kuin palveluasuminen tai laitoshoito. Siitä huolimatta kodissa hoitaminen on järkevää – ja tietenkin inhimillisesti katsoen oikein – sillä kuntouttava toiminta saattaa palauttaa vanhuksen toimintakykyiseksi, kun taas laitoshoitoon joutuminen
on usein yksisuuntainen tie. Sieltä ei palata takaisin kotiin. Vanhusten terveyspalvelut poikkeavat nuoremmista ikäluokista siinä, että normaalit somaattiset
vaivat lisääntyvät ikääntymisen myötä. Kun ihminen täyttää 75 vuotta, somaattinen suorituskyky heikkenee, syövät lisääntyvät ja dementiariski kasvaa moninkertaiseksi. Silloin ikääntynyt on yleensä monipuolisten geriatristen palveluiden tarpeessa. ”Tosin moni vanhempi ihminen ei tarvitse minkäänlaisia
palveluita”, Merikallio sanoo. ”Väestötasolla aiemmat elämäntavat on keskeinen mittari sille, kuinka paljon terveyspalveluja ihminen tarvitsee.”
Tästä on siis kyse. Ihan perusjutuista, joihin on pakko löytää rahaa. ”On tehty mekaanisia laskelmia, kuinka paljon vuositasolla nämä sosiaali- ja terveysmenot nousevat ikärakenteen muutoksen takia. Arviot perustuvat oletukseen, että palvelujärjestelmä pysyy tuottavuuden ja vaikuttavuuden tasolla ennallaan,
ja laskelmat pitävät sisällään myös perusoletuksen, että 80-vuotias aina ja iänkaikkisesti tarvitsee saman palvelumäärän. Näillä oletuksilla, jos vuosi 2010 on nollataso, niin vuonna 2020 tarvitaan 2,5 miljardia euroa enemmän rahaa. Ei myöskään ole mitään merkkejä siitä, että menokehitys pysähtyisi ennen vuotta 2040.
Ja tämä on siis vain ja ainoastaan väestötekijöiden aiheuttama muutos.”
Merikallio korostaa toistuvasti, että kustannusten voimakas nousu tulee jo pelkästään ikärakenteemme vinoutumisesta. Kustannusten nousua aiheuttavat myös uudet tarpeet. Kun teknologia ja farmakologia kehittyvät, voidaan ihmisiä hoitaa paremmin ja tehokkaammin, mutta uudet lääkkeet, hoidot ja apuvälineet
ovat myös kalliita. Pitäisi löytää tasapainotila hoitojen hinnan ja yksilön hyvinvoinnin ja työkyvyn ylläpitämisen välillä. Merikallio kertoo, että esimerkiksi reuman
hoito on kehittynyt harppauksin, mutta hoidot ovat hyvin kalliita. Reumahoitojen kustannukset ovat nousseet 15–20 prosenttia vuosittain. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että reumasairaudesta kärsiviä ihmisiä on saatu takaisin työelämään, ja reuma ei enää ole työkyvyttömyys- tai eläkeperuste.
”On vaikea tehtävä päättää, kuinka paljon laatu/vuosi saa maksaa, jotta sen edellyttämät toimenpiteet otetaan laaja-alaisesti käyttöön. Nämä ovat erittäin vaikeita poliittisia kysymyksiä, sillä aina on kyse ihmisen hengestä ja terveydestä.”
Palaamme taas keskustelemaan ydinkysymyksestä: siitä tosiasiasta, että vieläkään ei konkreettisia varautumiskeinoja ole löydetty. Menojen kasvu tiedetään aika tarkkaan, mutta kukaan ei rahastoi, eikä kerro muitakaan tapoja saada rahoja riittämään. ”Ehkä kyse on siitä, että tällaiseen lähivuosien aika lailla korkealla abstraktiotasolla olevaan ongelmaan on ollut vaikea löytää varautumisen edellyttämiä ratkaisuja, sillä ne olisivat edellyttäneet kovia taloudellisia päätöksiä muun muassa verojen korottamista, jotta oltaisiin saatu aikaiseksi sellainen rahoituspooli, jolla huoltosuhdepiikki aikavälillä 2020–2050 olisi saatu hoidettua.”
Lisäksi tämä olisi vaatinut muutoksen meidän nykyiseen palvelutasoomme. Veroja olisi siis pitänyt nostaa ja nykyistä palvelutasoa laskea. Ei ihan paras poliittinen ohjelma, kun ääniä ollaan keräämässä. Tiedän tämän kokemuksesta. Siksi tuntuu ihan käsittämättömältä, että veroja alennettiin koko 1990-luvun loppu ja 2000-luvun alku, ja nämä veronalennukset vielä rahoitettiin osin valtionomaisuuden myynnistä saaduilla varoilla. Merikallion mukaan varautumisjärjestelmät
olisi pitänyt luoda sektoriministeriöissä, mutta nyt valtionvarainministeriö tuottaa huolestuttavia lukuja kestävyysvajeesta. Samaan aikaan sektoriministeriöt luovat uutta lainsäädäntöä ja jatkuvasti uusia palveluvelvoitteita kunnille.
Työikäisten palvelut heikkenevät!
Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, ikääntyneiden terveysmenojen kasvuun kiinnitetään huomiota sitten, kun millään etukäteisvarautumisella ei tilannetta enää voi korjata. Kiireellä tehdään nopeita, sohivia päätöksiä, joista kärsivät kaksi ryhmää. Ne, joilla ei juuri ole rahaa tai omaisuutta, sekä työikäiset.
Korostan vielä, että kaikkiin tässä kirjassa mainittuihin haasteisiin voidaan vastata vain, jos työikäiset jaksavat painaa duunia – enemmän kuin ennen ja tehokkaammin kuin ennen. Tuoreen selvityksen mukaan työssäkäyvistä suomalaisista 700 000 käyttää jo nyt Kelan korvaamia mieliala- tai dementialääkkeitä
selviytyäkseen työelämässä. Ja luku on kasvava.
Nuoremmat työikäiset ikäluokat tulevat myös tarvitsemaan sosiaali- ja terveyspalveluita, jotta jaksavat tehdä töitä samaan aikaan kun saavat lisää perhettä, eroavat, sairastuvat tai muutoin vain väsyvät.
Vanhustenhoito vain vie kaikki rahat.
”Kyllä tämä sellaista nollasummapeliä on. Jos johonkin päätetään satsata, ei meillä ole sellaista vapaata rahaa, jolla toiminnallinen investointien lisäys esimerkiksi vanhusten palveluihin voidaan tehdä”, Merikallio sanoo. Työikäisen väestön osalta tämä tarkoittaa, että palveluita heikennetään ja osa palveluista ajetaan kokonaan alas. Vähitellen syntyy vaihtoehtoisia vakuutusperusteisia palveluja, joihin sitten kaikilla ei ole varaa. Jo nyt osin toteutunut terveys- ja hyvinvointierojen kasvu vauhdittuu. Meille todella syntyy aivan uudenlainen alueellinen segregaatio, hyvät ja huonot asuinalueet. ”Jos ei julkisin varoin pystytä näitä peruspalveluita
takaamaan koko väestölle, olivat he sitten lapsia, aikuisia tai vanhuksia, niin yhteiskuntarakenne muuttuu oleellisesti”, Merikallio ennustaa ja toteaa, että tähän riskinottoon ei viitsisi lähteä.
Totta, se viimeistään tietäisi hyvinvointivaltion hiipumista ja pohjoismaisesta tasaarvoperiaatteesta luopumista. Mitkä sitten ovat keskeisimmät työikäisten palvelut, joista tulisi pitää kiinni, jotta toiveet pidemmistä työurista perustuisivat johonkin todelliseen?
Merikallion mielestä työssä jaksamisen kannalta olisi keskeistä kiinnittää huomiota siihen väestöryhmään, jonka osalta on epävarmaa, ovatko he työmarkkinoiden käytettävissä vai eivät. ”Nykyisten työmarkkinoiden osaamisvaatimukset ovat niin kovat, että kiikun kaakun jengi on koko ajan putoamassa pois työmarkkinoilta.
Tälle ryhmälle, joka kuitenkin on tulevaisuuden työvoimareservi, tarvitaan sellaisia sosiaalipalveluita, jotka kulkevat käsi kädessä työvoimahallinnon palveluiden
kanssa.”
Monikansalliset yhtiöt terveysmarkkinoilla
Suomessa on jo kolme suurta monikansallista yksityisiä terveyspalveluita tarjoavaa yritystä: Mehiläinen, Terveystalo ja ATTENDO MedOne. Suomalaiset terveysmarkkinat kiinnostavat. Väestörakenteen muutos on huomattu. Jussi Merikalliolla on tietysti motiivi ja velvoite puolustaa julkista terveydenhuoltoa työnsäkin puolesta, mutta on kuitenkin hyvä kysyä, kuinka hän näkee yksityisten terveyspalveluiden roolin jatkossa. ”Jos ajattelemme vahvasti markkinaehtoisten terveyspalveluiden tuloa Suomeen, pitää muistaa, että terveydenhuolto on vain osin sellaista palvelua, joka voi toimia Suomen väestössä markkinaehtoisesti. Meillä on vain tietyt palvelut, joissa markkinat toimivat hyvänä renkinä. Tämä tapahtuu niin, että markkinoilla on erilaisia palveluntuottajia, jotka haastavat julkista palveluntuotantoa kehittymään ja luovat uusia tuotannollisia vaihtoehtoja. Ja jotka tosiaan luovat myönteistä kilpailua.”
Merikallion mukaan esimerkkinä voisi pitää perusterveydenhuoltoa ja sen päivystystoimintaa rajallisena kokonaisuutena. Sosiaalihuollon palveluista esimerkiksi päihdehuollon laitospalvelut ovat kansalaisjärjestöjen tai niiden omistamien osakeyhtiöiden tuottamia, ja nämä ovat iät ja ajat toimineet toinen toistaan paremmin,
jotkut jopa erinomaisesti. Vanhusten asumispalveluiden tarjoajina toimii hienosti hyvinkin pieniä parin hengen kotipalveluyrityksiä. Terveydenhuollon puolella mielekkäiden yksityisten markkinoiden syntyminen edellyttää suurta väestöpohjaa, osaamista, ja aika isoja investointeja, Merikallio jatkaa.
”On vaikea ymmärtää, miten Suomeen voisi tulla markkinaehtoista kilpailua erikoissairaanhoidon päivystystoiminnan toteuttamisesta, kun ei riitä pääomaa, ei riitä osaajia, eikä riitä väestöpohjaa. Erikoissairaanhoidossa on toki joitakin selkeästi eroteltuja prosesseja, joissa hiotaan joku prosessi aivan huippuunsa, kuten esimerkiksi Tampereen tekonivelsairaala Coxassa. Siellä lonkkien tekonivelleikkauksia tehdään hyvin korkealla laadulla ja matalilla kustannuksilla. Tämäkin kuitenkin
edellyttää, että hoitoprosessiin ohjataan oikeat tapaukset, ja vielä tärkeämpää on, että sinne ei ohjata ketään, joilla on komplikaatioriski. Konseptien täytyy siis olla hyvin pakattuja.” Homma siis on suunniteltu kansantaloustieteen oppikirjoista tuttuun täydellisten markkinoiden maailmaan. Ongelma vain on, että jos yleisesti
täydelliset markkinat ovat melko epärealistinen oletus, niin sanan ”markkinat” käyttäminen suomalaisten terveyspalvelujen kohdalla on Adam Smithin rienaamista.
Suomalaiseen terveydenhuoltoon sijoitetulla pääomalla on (myös) aika kovat tuottoodotukset. On vaikea keksiä, mistä me löydämme sellaisen terveydenhuollon volyymin kasvun, että 6–8 prosentin tuotto-odotukset toteutuvat. ”Vaarana on, että yksityiset terveyspalvelun tarjoajat joutuvat aggressiivisesti kehittämään
sellaisia toimenpiteitä, joilla ei haeta terveysvaikutuksia ja väestön terveyshyötyä, vaan palvelukysyntää, jolla omat tuotto-odotukset toteutuvat. Tällä on aika vähän tekemistä koko väestön terveyshyödyn takaamisen kanssa.”
On helppo olla Merikallion kanssa samaa mieltä tästä. Yksityisille palveluille on varmasti olemassa paikkansa, mutta ei julkista terveydenhuoltoa ole millään tavoin syytä vaarantaa turhalla kilpailuttamisella. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei erityisesti julkisia palveluita puolustavien pitäisi jatkuvasti vaatia niiltä parempaa
tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Terveyspalveluiden ulkoistamisessa on se erikoinen piirre, että normaalin yritystoiminnan vaikein laji on asiakkaiden hankinta. Nyt kunnat tarjoavat yksityisille palvelutarjoajille sekä asiakkaat että rahat. Kun Tehy pari vuotta sitten valmistautui lakkoon, Helsingin kaupunginhallitukselle esiteltiin, miten hengenvaaralliseen tilanteeseen pyritään varautumaan. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin tuolloinen johtaja Kari Nenonen kertoi, että terveyspäivystyksiin laitetaan potilaita vastaanottamaan paras mahdollinen asiantuntijalääkäri. Näin potilaat saataisiin välittömästi oikeaan hoitoon ja oikeisiin
jatkotoimenpiteisiin. Tällä oli tarkoitus säästää aikaa. Lakkoa ei tullut, hommaa ei tarvinnut kokeilla, mutta minä jäin miettimään, miksi ihmeessä tämän kaltaisia tehostamisia ei voitaisi käyttää muulloinkin kuin poikkeustilanteessa.
”Fiksatut” lupaukset eivät toimi
Pitäisikö meidän sitten määrittää jokin taso, jokin standardi hoidolle, jonka voimme ihmisille luvata nykyisillä oletuksilla vuosille 2020–2030?
Jussi Merikallio kertoo vastaavansa tavalla, josta minä en luultavasti pidä. Pitäisikö kommentista päätellä, että stigmani antaa hyviä lupauksia on tiukassa…?
”Olisin hyvin varovainen näiden lupausten kanssa. Lupaus tai suositus muuttuu yleensä toimintaohjeeksi, normiksi. Jos me nyt annetaan lupaus vuodelle 2020, niin me hakkaamme nykykäsityksemme palveluntasosta, palveluparadigmasta, kiveen. Fiksatut lupaukset eivät toimi. Ainoa tapa millä selviämme on, että uudistumme laajalla rintamalla.” Tarkoittaako tämä sitä, että emme pysty pitämään lupauksia vai että on ylipäätään tyhmää päättää nyt hoitosuosituksista kymmenen vuoden
päähän? ”Sekä että. Ja sitä paitsi lupaukset ja niiden sisältöön liittyvät toimintatavat alkavat ohjaamaan tekemistä Pysymme niissä samoissa tutuissa hoitokuvioissa, ja meillä ei ikään kuin ole lupaa uudistua, koska silloin emme pitäisi annettua lupausta.”
Tästä olen vähän eri mieltä. Ymmärrän Merikallion varovaisuuden, mutta lupauksen ei tarvitsisi olla yksityiskohtainen. Perusasioiden tulisi kuitenkin olla tiedossa, jotta tulevaan voi varautua. Toki voidaan toimia eläkejärjestelmän tavoin eli luvata tuulelle tupia: Kaikki järjestyy, meillä on paras mahdollinen vanhustenhuolto,
muualla ongelmat ovat vielä isompia ja sitä rataa… Parasta olisi olla mahdollisimman rehellinen.
Terveyspalveluiden omavastuu?
Tulisiko ihmisten verojen lisäksi maksaa suurempia palvelumaksuja, omavastuita terveyspalveluista? Nyt asiakaspalvelumaksujen kokonaisosuus palveluiden rahoituksesta on noin seitsemän prosenttia, joka on eurooppalaisittain aika paljon. ”Niille, joilla rahaa on, nämä pienet asiakaspalvelumaksut ovat aivan marginaalisia. Kun katsotaan meidän terveyserojen ja hyvinvointierojen kasvutrendiä niin olisin hyvin tarkkana tämän suhteen, vaikka se turvaisikin rahoituspohjaa. Ehkä voisimme ottaa esille kysymyksen pääomatulojen ja varallisuuden vaikutuksista omavastuisiin. Pääomatulothan ovat tuloa siinä missä ansiotulotkin.”
Varallisuuden suhteen Merikallio on varauksellisempi. Hänen mukaansa olisi turhan radikaalia vaatia ihmisiä realisoimaan omaisuuttaan, jotta he saisivat hoitoa. Varmasti niin, mutta jonkinlainen tasapaino olisi hyvä miettiä esimerkiksi viimeisten vuosien palveluasumisen ja oman asuntovarallisuuden välille.
”Olisi hienoa, jos hyvä- tai kohtuutuloinen eläkkeensaaja näkisi normaalina juttuna omien rahojen sijoittamisen omaan hyvinvointinsa ja selviytymiskykynsä ylläpitämiseen. Olen maksanut veroni, otan omani pois -malli käy pidemmän päälle mahdottomaksi.”
Ikääntymiselle on kuitenkin myös hyviä puolia sekä yhteiskunnalle että yksilölle. Ei ole mitään syytä puhua koko ajan vain rahan menosta. Merikallio luettelee pitkän litanian hyviä pointteja; vanheneva väestö on hyväkuntoista ja koulutettua, parempi eläketulo tuo oman vapausasteensa ja heidän yhteiskunnallinen
orientaationsa on huippuluokkaa – ja heitä on paljon.
Merikallio on oikeassa. Täytyy vain uskoa, että tämä uusi enemmistö käyttää tarmonsa ja poliittisen voimansa viisaasti – olisi niin tylsää aina muistuttaa, että eläketulo ja hyvä hoito ovat riippuvaisia nuorempien ikäluokkien työssä jaksamisesta. Yhtä kaikki, terveyspoliittisessa keskustelussa on samat perusongelmat kuin eläkedebatissa. Ensinnäkin, puhutaan ainoastaan taseen toisesta puolesta: Siitä millaisia palveluja tarjotaan.
Kysymys siitä miten palvelut rahoitetaan jää toissijaiseksi. Siitä miten kulut jakautuvat eri ikäluokkien kesken ei puhuta juuri lainkaan. Ongelma on, että toisin kuin eläkkeissä,meillä ei ole terveydenhuollossa mitään tasausjärjestelmää. Työeläkeyhtiöiden miljardirahastot kaipaisivat rinnalle vanhusrahaston. Yhtäkkiä eläkejärjestelmä alkaa näyttäytyä reilulta peliltä verrattuna vanhustenhuoltoon. Ja vakavaa tästä tekee se, että kyse ei ole enää pelkästään rahasta. Kyse on yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien ihmisten hyvinvoinnista. Tästä pitää puhua asianomaisten kanssa.
Mitä vanhukset tästä kaikesta ajattelevat?
