Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat 2010
ISBN 978-952-5874-09-9
KAKSI PÄIVÄÄ ENNE N JOULUA
Kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on
tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea
romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Horjahdin väistöliikkeen voimasta, heräsin omille teilleen
karanneista ajatuksistani ja nostin katseeni.
Keltamustat liekit löivät kävelysillan kannatinpylvääseen
törmänneestä pakettiautosta Sörnäisten rantatiellä. Auto
näytti katkenneenkeskeltä
ja halasi pylvästä kuin kerjäävä
rakastaja. Yksikään ohi ajavista autoista ei hidastanut vauhtiaan
saati pysähtynyt: ne vaihtoivat lennossa uloimmalle kaistalle
ohittaakseen palavan auton mahdollisimman kaukaa.
Niin teki myös bussi, jonka kyydissä istuin.
Avasin sateesta läpimärän anorakin, löysin povitaskusta
nenäliinapakkauksen, sain kohmeisilla sormilla yhden liinan
irtoamaan ja kuivasin sillä kasvoja ja hiuksia. Nenäliina oli
hetkessä likomärkä; puristin sen mytyksi ja työnsin roskan
taskuun. Ravistin takin liepeistä vesipisaroita polven ja seinän
väliseen rakoon ja kaivoin sitten puhelimen farkkujen
taskusta. Yritin jälleen soittaa Johannalle.
Numeroon ei edelleenkään saanut yhteyttä.
Tulvimisen takia metrotunneli oli suljettu Sörnäisistä
Keilaniemeen. Juna oli jäänyt Kalasatamaan, missä olin
odottanut bussia vettä valuvan taivaan alla kaksikymmentä
minuuttia.
Palava auto jäi taakse, ja katsoin jälleen uutisia kuljettajan
panssarilasikoppiin kiinnitetyltä ruudulta: Espanjan ja
Italian eteläosat oli virallisesti jätetty oman onnensa nojaan.
Mereen vajoavassa Bangladeshissa oli puhjennut rutto, joka
uhkasi levitä koko Aasiaan. Intian ja Kiinan kiista Himalajan
vesivarannoista ajoi maita sotaan. Yhdysvaltojen suljettua
Meksikon-rajansa Meksikon huumekartellit vastasivat
ohjuksilla: kohteina Los Angeles ja San Diego. Amazonin
metsäpaloa ei saatu sammutettua edes räjäyttämällä uusia
jokireittejä paloalueen eristämiseksi.
Käynnissä olevia sotia tai aseellisia selkkauksia Euroopan
unionin alueella: 13, useimmat rajoilla.
Arvio ilmastopakolaisten määrästä maapallolla: 650–800
miljoonaa ihmistä.
Pandemiavaroitukset: H3N3, malaria, tuberkuloosi, ebola,
rutto.
Loppukevennys: juuri valittu Miss Suomi uskoo, että keväällä
kaikki on paljon paremmin.
Käänsin katseeni takaisin sateeseen jota oli jatkunut jo
useamman kuukauden ajan. Syyskuun alussa alkanut vesivirta
oli tauonnut vain hetkiksi. Merellisistä kaupunginosista
ainakin Jätkäsaari, Kalasatama, Ruoholahti, Herttoniemenranta
ja Marjaniemi olivat jääneet toistuvasti veden
alle, ja monet asukkaista olivat jo lopullisesti luovuttaneet
ja jättäneet kotinsa.
Asunnot eivät pysyneet kauan tyhjinä. Ne kelpasivat homeisina,
kosteina ja osin veden valtaaminakin sadoille tuhansille
maahan tulleille pakolaisille. Iltaisin sähköttömät ja
veden alle jääneet kaupunginosat loistivat kirkkaista ja korkeista
keittotulista ja leirinuotioista.
Jäin bussista Rautatientorilla. Kaisaniemen puiston läpi
matka olisi ollut lyhyempi, mutta päätin kiertää Rautatieaseman
Kaivokadun puolelta. Poliiseja ei riittänyt valvomaan sekä
katuja että puistoja. Aseman seudulla kulkeminen oli ihmismassojen
keskellä jatkuvaa väistelyä. Paniikin valtaamat ihmiset
jättivät kaupungin ja matkustivat täyteen ahdetuissa junissa
pohjoiseen koko omaisuus rinkassaan tai matkalaukussaan.
Aseman edustalla makuupusseihinsa kääriytyneet liikkumattomat
hahmot nukkuivat muovikatosten alla. Oli mahdotonta
sanoa olivatko nuo ihmiset menossa mihinkään vai
asuivatko he siinä. Korkeiden valonheitinpylväiden helmenkirkas
loiste sekoittui silmän tasalla pakokaasuun ja katulamppujen
kellertävään hohteeseen sekä mainosvalojen räikeisiin
punaiseen, siniseen ja vihreään.
Puolittain palanut Postitalo seisoi harmaanmustana luurankona
asemaa vastapäätä. Ohitin sen yrittäessäni taas soittaa
Johannalle.
Tulin Sanomataloon, jonotin turvatarkastuksessa vartin,
annoin laukkuni ja puhelimeni tarkastettaviksi, riisuin takkini,
kenkäni ja vyöni ja puin ne jälleen päälleni ja kävelin
vastaanottotiskille.
Pyysin vastaanottovirkailijaa soittamaan Johannan esimiehelle,
joka ei jostain syystä ollut vastannut puheluihini.
Olin tavannut miehen muutaman kerran ja arvelin, että jos
puhelu tulisi omasta talosta, hän vastaisi, ja kun kuulisi kuka
olin, antaisi minun kertoa asiani.
Vastaanottovirkailija oli kolmekymppinen jäätäväsilmäinen
nainen, lyhyistä hiuksista ja kontrolloiduista eleistä päätellen
entinen ammattisotilas, joka nyt ase kupeellaan vartioi maan
viimeisen sanomalehden fyysistä koskemattomuutta.
Se katsoi minua silmiin samalla kun puhui ilmaan.
– Tapani Lehtinen -niminen mies… Tarkistin henkilöllisyyden…
Kyllä… Hetkinen.
Nainen nyökkäsi minulle, päänliike oli kuin kirveen isku.
– Teidän asianne?
– En saa yhteyttä vaimooni Johanna Lehtiseen.
