”Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen
enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan;
ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat,
mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää
ollut sijaa taivaassa.”
JOHANNEKSEN ILMESTYS 12:7,8
I
Rakennus ei näyttänyt nykyaikaiselta mielisairaalalta. Ruostuneen portin takana ajotie haarautui kahtia kuin käärmeenkieli ja kiersi pyöreän kukkapenkin, jonka keskellä seisoi tukeva lipputanko. Talon pääoven edessä tie yhtyi vähäiseksi parkkipaikaksi. Ovelle johtavaa portaikkoa vartioivien tammien katveeseen mahtui vain kaksi autoa.
Punatiilisessä julkisivussa oli pieniä ikkunoita syvällä seinän uumenissa. Vaikka ikkunoiden edessä ei enää ollut kaltereita, pystyin helposti kuvittelemaan miltä ne olivat joskus näyttäneet. Rakennus oli ollut selväpiirteinen mutta ajan myötä sen kylkiin oli rakennettu sekalaisia lisäsiipiä. Ne olivat varmasti omiaan tyydyttämään akuuttia tilanpuutetta mutta eivät ihmisen luonnollista esteettisyyden kaipuuta. Hullujen varastoinnissa tehokkuus oli selvästikin tärkeämpää kuin miellyttävä ympäristö.
Kiviportaita kavutessani ajattelin kuinka lämmin painauma sängyssäni oli jo viilentynyt, kuinka Annan uninen käsi tapasi tyhjää. Itäisen siiven yllä leijuva aamu-usva hehkui kultaisena, kun näppäilin oven avaavan koodini lukulaitteeseen. Minusta tuntui vahvasti siltä, että minua tarvittiin täällä enemmän kuin missään muualla.
Päivystäjän lasikoppi oli tyhjä. Pitkän käytävän varrella oli tasaisin välimatkoin kameroita, jotka väsymättä tarkkailivat katonrajasta käsin rakennuksen loputtomia solia, lukittuja ovia, kulmia, vanhoja varastokomeroita ja kokoontumishuoneita. Vartija saattoi olla missä tahansa niistä kuudesta tarkkaamosta, joita tiesin talossa olevan. Olin ollut täällä ennenkin, tosin eri syistä kuin nyt. Pienen harhailun jälkeen löysin Petran huoneen. Oven vieressä olevan nimikyltin mukaan hänen sukunimensä oli muuttunut Korpista Hujaseksi. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, sillä en ollut saanut kutsua häihin. Valo oli vihreä joten kopautin ovea ja astuin Petran huoneeseen.
Petra istui pöytänsä ääressä ja luki aamun lehteä. Kello oli vasta viisi aamulla, joten lehti oli varmasti tuore. Petra ei inhonnut mitään niin paljon kuin kuluneita esineitä, käytettyjä vaatteita, vanhoja aatteita tai ylipäätään mitään, mikä oli totta tai hyvää vain sen vuoksi, että niin oli aina ollut. Hänen pitkät hiuksensa olivat yhä yönmustat. Kasvojen luonnoton kalpeus oli pitkien opiskeluvuosien jälkeen hiljalleen saanut väistyä kevyen rusketuksen tieltä. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja suuret, lähes hypnoottiset. Kun hän katsoi minua, en voinut olla tuntematta pientä väristystä, joka kulki päälaelta alas varpaisiin saakka. Meillä oli ollut yliopistolla tuolle ilmiölle nimikin, noidankatse. Se oli selittämätön henkinen ote katseen kohteesta, tutkimaton ominaisuus ihmisen kehityshistorian muinaisuudesta.
– Matias, onpa hauska tavata taas. Kuinka sinulla on mennyt? Onko väitöskirjasi jo valmis?
Hän kysyi minulta paljon muitakin asioita, joihin hän tiesi kyllä jo vastaukset. Olin kuitenkin ystävällinen ja vastasin kaikkeen aivan kuin en olisi tiennyt hänen tietävän. Onnittelin häntä avioliiton johdosta sivulauseessa kuten en olisi olettanutkaan saavani kutsua noin mitättömään tilaisuuteen. Ihmisten väliset suhteet ovat suurimmaksi osaksi kohteliasta näytelmää, jossa molemmat osapuolet pysyvät roolissaan jotta suuri kokonaisuus ei rikkoontuisi. Muutaman repäisevän repliikin takia ei kannata pilata edes yksittäistä kohtausta sillä se voi turmella koko näytelmän.
– Olet saanut instituutin johtoosi. Sinä olet ollut tehokas, kuten aina.
Petra naurahti ja huiskautti kättään kuin olisi nakannut kehuni jonnekin olkansa taakse.
– Tämä on vain keskikokoinen laitos, en viitsisi puhua mistään instituutista. Mutta on meillä täällä muutamia mielenkiintoisia tapauksia. Tai ainakin yksi, joka saattaisi kiinnostaa sinua.
Hän katsoi minua viekas hymy huulillaan. Jos ihminen saa kolmelta yöllä puhelun, nousee lämpimästä sängystään ja rientää kaupungin halki hullujenhuoneelle, hän on varmasti kiinnostunut jostakin, yleensä jopa hyvin paljon.
– Ainakin yksi? Herra isä, jos se mitä sanoit pitää paikkansa, yksikin riittää minulle vuosiksi.
– On vielä aika vaikea päätellä mitään lopullista tästä tapauksesta. Voi olla, että hän tuottaa sinulle pettymyksen. Näistä on joskus aika vaikeaa saada mitään selkoa. Puhumattomuus voi johtua monista syistä, mutta yksi hyvä syy voi olla se, että potilas sommittelee itsekseen kaunista tarinaa päänsä sisällä. Kuten hyvin tiedät, hullut eivät ole lainkaan tyhmiä.
Nyökkäsin ja vilkaisin ulos ikkunasta. Varikset olivat kokoontuneet vastapäisen rakennuksen harjalle. En kuullut niiden ääntä mutta näin kuinka ne kurottivat kaulaansa rytmikkäästi raakkumisensa tahdissa. Aurinko oli noussut talojen takaa ja ne tervehtivät uutta aamua. Vaihdoin jalkaa, silmäilin seinillä olevia Petran diplomeita ja todistuksia, hieroin kaulaani ja pyyhkäisin nenääni. Hän ymmärsi vihjeeni.
Kävelimme käytäviä pitkin vierekkäin. Vältin koskettamasta Petraa ja oikea kyynärpääni raapaisi tämän tästä valkoiseksi maalattua tiiliseinää. Vaikka olimme vanhoja opiskelutovereita, en tuntenut oloani täysin vapautuneeksi hänen seurassaan.
– Emme ole vielä saaneet kaikkia hänen papereitaan. Ja minusta on parasta, että aloitat ihan puhtaalta pöydältä. Sillä tavalla sinulle ei muodostu mitään ennakkoasenteita. Voit tehdä omat johtopäätöksesi ilman mitään häiritseviä taka-ajatuksia.
– Onko hänellä nimi? Kuka hän kuvittelee olevansa? Miksi luulet hänen alkaneen puhua vasta nyt?
Petra suipisti suutaan ja painoi etusormensa huuliensa eteen. Hän oli antanut kynsiensä kasvaa todella pitkiksi. Sellaisia näki yleensä vain satukirjoissa tai unissa.
– Älä ole liian utelias. Olemme kutsuneet häntä Lauriksi. Se saa riittää sinulle.
– Hän on siis suomalainen? Miksi sitten kysyit minulta, onko kielitaitoni vielä kunnossa?
– Malta mielesi. Kaikki selviää aikanaan.
Olimme kulkeneet osastosta toiseen niin etten tiennyt olimmeko enää päärakennuksessa. Käytävät olivat täällä ahtaammat mutta ovia oli vastaavasti harvemmassa. Viimeisen käännöksen jälkeen tulimme käytävän päässä olevaan umpinaiseen tilaan, jossa oli ikkunallisen toimiston lisäksi vain yksi ovi.
– Onko hän vaarallinen? kysyin, sillä raskailla salvoilla suljettu ovi muistutti pommisuojien maailmanlopulta pelastavia teräsluukkuja.
– Emmekös me kaikki ole?
En ehtinyt muotoilla tarpeeksi älykästä vastausta ennen kuin toimiston ovesta astui valkoiseen, avonaiseen takkiin pukeutunut mies. Hänen hiuksensa olivat millin pituiset ja takin alla olevan mustan paidan kaula-aukosta kurkotti esiin tummanpuhuvan tatuoinnin kierteinen lonkero. Hänen katseensa oli terävä ja käsivarsien sinertävät suonet paljastivat, että hän kykeni talttumaan hankalat potilaat muutoinkin kuin puhumalla.
– Terve Janne. Tässä on Matias Rakola. Hän on tullut vähän haastattelemaan Lauria.
Janne ojensi minulle kätensä ja puristi sormiani vielä kun olin jo hellittänyt oman otteeni. Se oli alitajuinen merkki siitä, ettei hän pitänyt minusta, tiesipä hän sitä itse taikka ei.
– Janne Järvelin. Olen täällä vähän katsomassa näiden kaheleiden perään.
– Minä olen puolestani tekemässä väitöskirjaa näistä kaheleista.
– Siinähän riittää tutkimista. Näiden loruilla ei ole loppua. Kun ne huomaavat, että joku toinen hullu kuuntelee, ne puhuvat vaikka mustan valkoiseksi.
Myöntelin vaisusti, että niinhän asia oli. En katsonut tarpeelliseksi väittää vastaan, sillä siitä ei olisi ollut minulle muuta kuin haittaa. Tiesin hyvin, että osaston käytännön
asiat olivat tämän miehen takana. Jos haluaa saavuttaa jotakin, on osattava olla oikeassa paikassa nöyrä.
Järvelin selitti minulle paikan säännöt. Minulla ei ollut asiaa Laurin luokse ilman hänen lupaansa. Järvelin avaisi oven minulle ja sulkisi sen perässäni kun menisin selliin sisään, hän avaisi sen kun painaisin summeria ja päästäisi minut pois. Lisäksi hän tarkkailisi meitä koko ajan monitoriensa kautta. Minulla ei ollut lupaa koskettaa kädelläni huoneen kahtia jakavaa pleksiä, en saanut jättää huoneeseen mitään, en saanut ottaa sieltä mitään mukaani. En saanut tullessani päästää tähän viimeiseen käytävään ketään muuta kuin osaston siivoojan, Mehmet Beyn, jonka kuvan Järvelin minulle näytti. Jos näin osastolla jonkun muun kuin Järvelinin tai Beyn, minun piti ilmoittaa siitä
Järvelinille heti.
Vaikka osa ohjeista oli varmasti Järvelinin keino tehdä itsestään tärkeämpi kuin hän olikaan, kämmeneni hikosivat.
Mykkä, tukevasta raudasta tehty ovi alkoi kammottaa minua ja mietin, kuinka mukavaa olisi ollut herätä siihen, kun Anna olisi kömpinyt ylös vierestäni. Petra huomasi epävarmuuteni ja laski kätensä olkapäälleni.
– Lauri on ihan leppoisa kaveri. Hän on tässä huoneessa vain siksi, ettei oikein muuta soveliasta paikkaa ollut vapaana. Turvatoimet eivät liity Lauriin vaan tähän osastoon. Janne, aukaisehan tuo ovi niin Matias pääsee sisään.
Petran huolettomat sanat saivat mieleni kevenemään. Kuinka erilaisen vaikutuksen ne myöhemmin tekivätkään painajaisunissani.
II
Huone oli puoliympyrän muotoinen. Muistin jonkun lisäsiiven päättyneen kauniisti kaartuvaan matalaan torniin, jolla oli ilmeisesti haettu keskiaikaista tunnelmaa. Olimme siis kutakuinkin itäpuolella rakennusta, aamunkoiton puolella. Seinät alkoivat kaartua juuri siitä kohdasta, jossa läpinäkyvä pleksi jakoi huoneen kahtia. Laurin puolelle ei jäänyt yhtään nurkkaa. Hänen sänkynsä oli keskellä lattiaa, arvatenkin pultattuna paikoilleen, lavuaari vuotavine vesihanoineen ja vessanpönttö vasemmalla, pöytä ja kevytrakenteinen tuoli oikealla. Seinillä oli muutamia piirustuksia, varmaankin hänen omia tuotoksiaan.
Pleksin molemmilla puolilla oli pöytä, johon oli kiinnitetty pyöreä istuinosa. Se oli eräänlainen pulpetti, jossa ei istuttu vierekkäin vaan vastakkain. Istujien välissä olevassa pleksissä oli reikiä, jonka kautta ääni kulki puolelta toiselle. Vasta nyt huomasin, että pleksi oli kaksinkertainen niin, että Laurin puolelle poratut reiät eivät kohdanneet minun puolellani olevia reikiä. Pleksien välissä oli muutaman millin rako, jonka kautta äänen oli luikerreltava puolelta toiselle.
Minulla oli mukanani nauhuri ja muistikirja. Nauhuri kyllä tallensi äänen mutta ilmeitä se ei tallentanut. Olin usein huomannut, että sanojen merkitys saattoi olla aivan toinen kun näki puhujan kasvoilla viivähtävät ilmeet. Huoneen kaksi kameraa taltioivat varmasti kaikki liikkeemme, mutta en halunnut pyytää Järveliniltä nauhoja. Oli parempi olla luottamatta ihmiseen, jota ei tuntenut ja johon ei välttämättä halunnut tutustuakaan. Vasta kun olin laskenut tarvikkeeni pulpetille, katsoin Lauria, joka oli selvästi jo odottanut minua ja istui paikoillaan omalla puolellaan. Laurin kasvot olivat pitkulaiset. Hänen nenänsä oli suora ja alahuuli tavallista paksumpi. Silmät olivat suuret ja vihertävät, silmäripset epätavallisen pitkät, kulmakarvat melko tuuheat. Hänellä oli pitkähköt, harmahtavat hiukset, aavistuksen kihartuvat. Hätkähdyttävin huomio hänessä oli se, että välittömästi ajattelin, ettei hän ollut hullu.
Hän katsoi minua hiukan ilkikurinen pilke silmäkulmissaan. Kasvojen rypyt olivat juuri sellaisissa paikoissa, joihin ne syntyvät iloisilla ihmisillä. En osannut tarkasti arvioida kuinka vanha hän oli. Mikä tahansa arvaus neljänkymmenen ja kuudenkymmenen välissä olisi saattanut olla oikea. Jos hänen hiuksissaan ei olisi ollut harmaata, olisin veikannut edellistä, ryppyjen ja harmauden takia jälkimmäistä.
– Olen Matias Rakola ja teen tutkimusta mielenterveyspotilaista. Haluaisin puhua kanssasi ja tallettaa keskustelumme tällä laitteella.
– Rakola? Kuinka hauska nimi. Ihmiset, jotka väittävät, ettei Jumalaa ole olemassa, ovat kuuroja näille pikku yhteensattumille jotka Hän on ripotellut keskellemme.
Hänen äänensä oli aavistuksen karhea aivan kuin hän olisi ollut pitkään puhumatta tai puhunut liikaa. Hän äänsi suomea erittäin hyvin mutta saatoin kuulla, ettei hän välttämättä ollut suomalainen. En sortunut siihen ansaan, että olisin tarttunut hänen pohdiskeluun nimestäni. Mielenterveyspotilailla on joskus pelottava taito johdattaa keskustelu omille poluilleen niin, että kuuntelija huomaa pian olevansa maailmassa jota ei tunne omakseen.
– Voin siis tallettaa keskustelumme?
– Se on minulle suuri kunnia.
Hän katsoi minua ja hymyili huvittuneena. Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että kaikki oli vain leikkiä tai unta, että kohta nauraisimme yhdessä tälle tyhmälle pelleilylle ja lähtisimme yhdessä oluelle.
– Voitko kertoa minulle nimesi?
– Laurihan minä.
– Et ole suomalainen. En usko, että sinut on kastettu Lauriksi.
– Mistä tiedät, että minut on kastettu lainkaan?
– Puhuit Jumalasta joten arvelin sinun kuuluvan johonkin uskontokuntaan. Kristinusko on suurin uskonto, ainakin vielä, joten perustin arvaukseni puhtaasti todennäköisyyksiin.
Kuten Petran kanssa olimme puhuneet, hullut olivat harvoin tyhmiä. Kun heille puhui nojautuen tieteeseen ja logiikkaan, heidän varovaisuutensa väheni ja he heittäytyivät keskusteluun paljon avoimemmin. Hän naurahti ja siveli rintaansa. Jos hänellä oli joskus roikkunut kaulassaan jokin koru, se oli nyt poissa.
– Olet oikeassa. Minut on kyllä kastettu. Mutta olen kuivunut jo aikoja sitten.
Se huvitti häntä suuresti ja hän nauroi ääneen. Pleksien läpi ääni kuulosti hiukan oudolta mutta se johtui huoneen muodon aiheuttamasta kaiusta.
– Et siis aio kertoa minulle oikeaa nimeäsi?
– En, en ainakaan vielä. Ja mikä on ihmisen oikea nimi?
Tuo siivooja tuolla oven toisella puolella, Mehmet Bey, häntä sanotaan täällä Memmuksi. Täällä hän on Memmu, virastoissa Mehmet Hassan, Turkissa hän on taas joku muu.
Ihmisen nimi elää hänen mukanaan. Se on kuin varjo, joka taipuu ympäristön muotojen mukaan. Nimi ei merkitse paljoakaan. Ihmisen on helpompi muuttaa nimensä kuin muuttua itse.
– Miksi sinä olet muuttanut nimesi?
– Jotta mahtuisin tänne paremmin. Minulla oli liian suuri nimi. Se alkoi painaa hartioitani.
Sanoessaan tämän hän kumartui minua kohti ja iski silmää. Minun oli pakko hymyillä, niin ilkikurisen näköinen hän oli.
– Lauri on hyvä nimi.
– Niin on Matiaskin. Tosin, sillä nimellä on huono kaiku. Mutta pelkkä kaiku ei ole mitään muuta kuin väreilevää tyhjyyttä.
Hän oli niitä hulluja, jotka nauttivat älynsä levottomasta leikistä. Minun oli myönnettävä, että kuuntelin häntä mielelläni. Monta kertaa olin nähnyt kuinka ylevät filosofit muuttuivat muutamassa hetkessä kuolaaviksi raivopäiksi saadessaan uskollisen kuulijan. Lauri pysyi aivan rauhallisena ja siksi annoinkin hänen puhua pitkään ennen kuin palasin kysymysteni pariin.
– Kuulehan Lauri, miksi mielestäsi olet täällä?
– Hyvä kysymys. Olen usein pohtinut sitä ja joskus olen jopa luullut tietäväni vastauksenkin. Miksi itse luulet olevasi täällä? Onko sinulla jokin tehtävä?
– Minä olen täällä haastattelemassa sinua.
Lauri katsoi minua hievahtamatta ja purskahti sitten nauruun. Hän käänsi päänsä poispäin ja minusta kuulosti kuin hän olisi sanonut jotakin mutta en voinut olla aivan varma. Viimein hän sai hillittyä itsensä ja katsoi minua silmissään naurun kirvoittamat kyyneleet.
– Matias, en tarkoittanut täällä, tässä huoneessa, vaan ylipäätään täällä, maailmassa, maan päällä, elämässä.
Tunsin itseni hölmöksi ja vilkaisin vaistomaisesti katossa olevia kameroita. Saatoin kuvitella kuinka Järvelin nauroi monitoriensa ääressä.
– Emme ole nyt keskustelemassa minusta vaan sinusta, sanoin kylmästi.
Lauri katsoi minua pitkien silmäripsiensä alta ja näin kuinka hymy kuoli pois ensin hänen silmistään, sitten poskilta ja lopuksi kasvoilta. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen ja minulle tuli kylmä. En väistänyt hänen katsettaan sillä en tahtonut hänen kuvittelevan, että hän hallitsi tilannetta enkä minä.
Hänen toisen silmänsä vihreässä iiriksessä oli ruskea laikku, jota aloin tuijottaa pitääkseni ajatukseni koossa. Tuosta laikusta näin tyhjän huoneen heijastuksen, valkeat seinät, oven takanani, lattian sinertävän muovimaton. Näyssä oli jotakin outoa mutta en keksinyt mitä se oli ennen kuin Lauri jo sulki silmänsä ja laski nöyrästi päänsä.
– Olen pahoillani. En olisi saanut nauraa sinulle. En ole siinä asemassa, että voisin nauraa kenellekään.
Hän nousi paikoiltaan, käveli sängylleen ja istui alas. Hän vilkaisi minua mutta ei sanonut mitään vaan laskeutui makuulle ja risti kätensä rintansa päälle. Hänen asentonsa toi mieleeni vanhojen sarkofagien kannet, joissa kiveen ikuistetut kuninkaat nukkuivat pitkää untaan ylösnousemuksen päivää odottaen.
Keräsin tavarani ja kävelin ovelle. Halusin osoittaa Laurille, etten aikonut kerjätä tai anella häntä puhumaan, että minulle hänen kuuntelemisensa oli vähemmän tärkeää kuin hänelle puhuminen. Painoin oven vieressä olevaa jäykältä tuntuvaa summeria. En kuullut sen soivan mutta pian salvat liikkuivat ja Järvelin päästi minut ulos. Kun vilkaisin olkani ylitse, näin Laurin makaavan aloillaan kuin kuollut.
