Kari Selén: Madame – Minna Craucherin levoton elämä
SISÄLLYS
IRTOLAINEN JA PIKKURIKOLLINEN
Nokia–Hämeenkyrö–Tampere
Siirtyminen Helsingin seudulle
Vankeusyhdistyksen ja yhteiskunnan
pullikoiva holhokki
Paikasta toiseen
Viimeinen linnatuomio
METAMORFOSIS
Valehtelemisen helppous
Uuden menneisyyden sepittäminen
Onnenpotku
Salaperäinen madame astuu näyttämölle
MINNA CRAUCHERIN AFÄÄRIT
Hapuilevia yrityksiä
Tarmokas asiamies
Minna ja raha
MINNA CRAUCHERIN SEURAPIIRIT
Syvärannan kesä
Mihin ystävää tarvitaan
Madame Craucherin salonki
Minna ja kirjailijat
Univormun vetovoima
Minna Craucher matkoilla
MINNA CRAUCHERKO AGENTTI?
Epäilykset heräävät
Minna Craucherin vastaisku
Epäilykset eivät kuole
LIIAN SUURI SEIKKAILU
Mukaan lapuanliikkeeseen
Lapuanliikkeen kapteeni
Menneisyyden pitkät varjot
Lähtölaskenta lapuanliikkeestä
Minna Craucherin kosto
Seikkailun loppu
LEGENDA VASTA KUOLTUAAN
Lähdeviitteet
Lähteet
Henkilöhakemisto
IRTOLAINEN JA PIKKURIKOLLINEN
Nokia–Hämeenkyrö–Tampere
Vielä 16-vuotias Olga Matilda Aalto Pirkkalan Nokialta
synnytti ensimmäisen lapsensa, tyttären 23.8.1891. Lapsi
sai nimekseen Maria Vilhelmiina. Äiti Olgasta ei tiedetä
kovinkaan paljon. Hän oli palvelustyttö. Lapsen isästä
ei tiedetä mitään, kuten on varsin tavallista aviottomien
lasten kohdalla.
Olga Aalto solmi joulukuun lopulla 1898 avioliiton
Hämeenkyrön Kyröspohjan kylästä kotoisen olleen 22-
vuotiaan itsellisen Vilho Oskari Lindellin kanssa. Avioliitto
merkitsi uutta sukunimeä myös avioliiton ulkopuolella
syntyneelle Maria-tyttärelle ja muuttoa Hämeenkyröön.
Perheeseen syntyi marraskuussa 1899 poika, joka
eli vain pari kuukautta. Seuraavat kaksi lasta, poika ja tytär,
syntyivät 1902 ja 1904. Viimeinen lapsista, heinäkuussa
1906 syntynyt isän nimikkopoika, eli vain joulun
ylitse. Äidin elämä oli ennättänyt päättyä jo sitä ennen.
Olga Matilda Lindell kuoli 29.8.1906 keuhkotautiin
Alavieskassa, minne hänet myös haudattiin, vain viikko
sen jälkeen kun hänen vanhin lapsensa oli täyttänyt 15
vuotta.
Perhe oli tavallinen vähävarainen maaseudun työläisperhe.
Isä oli työmies. Joistakin huutokauppamerkinnöistä
päätellen hän hankki vaatimattomat rakennustöissä
tarvittavat työkalunsa kuolinpesistä. Äiti oli suuren
osan ajasta raskaana tai kiinni pienten lasten hoitamisessa.
Olot olivat hyvin vaatimattomat eivätkä ne tarjonneet
suurempia mahdollisuuksia. He eivät omistaneet
kotiaan, vaan asuivat erään paikallisen maanviljelijän
rakennuksessa. Koska vanhemmilla ei ollut kiinteää
omaisuutta eikä vakituista tulonlähdettä, heidät merkittiin
henkikirjaan tylysti irtolaisiksi. Kirkolliset viranomaiset
olivat hieman armeliaampia: he olivat itsellinen
ja tämän vaimo.
Perheen köyhyyttä kuvaa hyvin se, että äidin kuoleman
jälkeen ei edes toimitettu kalunkirjoitusta. Pesän
arvo oli niin alhainen, että perunkirjoituksesta olisi vain
aiheutunut kustannuksia. Pesästä ei olisi herunut veroja
ja maksuja, joten perunkirjoituksen tekeminen olisi ollut
turhaa, mitä sitä tyhjän takia vaivaa näkemään ja kustannuksia
hankkimaan.
Kyröspohjan lapset saivat perusopetuksensa kirkolla,
missä toimi kaksivuotinen kansakoulu. Oppivelvollisuutta
ei vielä ollut, joten koulunkäynti oli vapaaehtoista.
Maria Lindellin nimeä saa turhaan hakea koulun hyvin
säilyneistä oppilasluetteloista. Se ei löydy Hämeenkyrön
muidenkaan koulujen nimilistoista. Mikään ei viittaa
siihen, että Maria Lindell olisi saanut käydä koulua. Se
heijastaa varattoman perheen asenteita. Siellä ei liiemmälti
pidetty yllä uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.
Näyttää siltä, että tytön koulusivistys jäi korkeintaan
kiertokoulun varaan. Luonnollisesti hän oppi mitä oppi
myös kotona ja kylillä.
Maria Lindell irtaantui varhain lapsuudenkodistaan
Kyröspohjan kylässä. Mikäli hänen omaan kertomukseensa
voi luottaa, se tapahtui äidin kuoleman aikoihin.
Hän meni ensin isäpuolensa sisaren luo ja oli viisi kuukautta
tehtaantyttönä Kyröskoskella, jossa sijainnut paperitehdas
ja puuhiomo oli seudun suurin teollinen
työnantaja. Tänä aikana hän kävi rippikoulunsa ja pääsi
Herran ehtoolliselle 2.6.1907. Kotipitäjänsä ahtaat ympyrät
hän jätti taakseen kesäkuun lopulla 1907 ja lähti
noin neljänkymmenen kilometrin päähän Tampereelle.
Tiiviillä, 40 000 asukkaan kaupungilla oli toki aivan toisenlainen
vetovoima kuin vajaan 9 000 asukkaan hajanaisella
maalaiskunnalla.
Muutto Tampereelle näyttää muodostuneen lopulliseksi
pesäeroksi. Maria Lindellillä ei näy olleen tarvetta
pitää yhteyksiä isäpuoleensa eikä veli- ja sisarpuoleensa.
Hän otti jo nuorena elämänsä ohjakset omiin käsiinsä.
Isäpuoli Vilho Oskari Lindell muutti sittemmin Turkuun,
missä hän avioitui uudelleen. Uudella perheellä ja ensimmäisen
vaimon tyttärellä ei ollut kanssakäymistä.
Kaupungissa Maria Lindell meni töihin vieraskoti Pajulaan.
Hän oli sen Puutarhakadulla sijainneessa raittiusravintolassa.
Työsuhteesta ei tullut pitkäaikaista. Maria
Lindell lähti työpaikastaan jo ennen lokakuun loppua.
Paikan omistaja Siiri Tukiainen tuskin jäi kaipaamaan
entistä palvelijatartaan; sen sijaan kylläkin joitakin kadonneiksi
havaitsemiaan esineitä. Poissa olivat musta villakankainen
hame, kaksi paitaa, yksi villakankainen
musta pusero, seitsemän uushopeista kahvilusikkaa ja
haarukkaa. Siiri Tukiaisella oli epäilyksensä syyllisen henkilöllisyydestä.
Maria Lindell kielsi ensin jyrkästi syyllisyytensä. Lopulta
hän tunnusti ottaneensa omistajan havaitsemien
esineiden lisäksi silkkisen nenäliinan, kolme lakanaa sekä
rahaa viisi ja puoli markkaa. Rahan hän oli ottanut neljässä
erässä. Hän sanoi käyttäneensä summasta 3 ja 1/2
markkaa; loput sekä kadonneet esineet olivat hänen asunnossaan.
Tampereen raastuvanoikeus tuomitsi 12.11.1907
Maria Lindellin jatketusta näpistämisestä 60 markan
sakkoon tai varojen puutteessa vankeuteen kahdeksitoista
päiväksi.
Raittiusravintolassa tehty rike ei välttämättä ollut Maria
Lindellin ensimmäinen rikkomus, mutta se oli ensimmäinen,
josta hän jäi kiinni ja joutui edesvastuuseen.
Näpistäminen ja työpaikasta luopuminen merkitsi samalla
uuden vaiheen alkua hänen elämässään. Maria
Lindell ryhtyi maailman vanhimmaksi sanotun ammatin
harjoittajaksi, katutytöksi. Emme tiedä, missä määrin
hän oli valmentautunut uuteen ammattiinsa, mutta urasta
ei tullut oikein menestyksellistä. Poliisi pidätti tytön
jo joulukuun alussa 1907 hänen huonon elämänsä takia.
Poliisin ilmoituskirjaan merkittiin: ”Työtön ja epäsiveellinen
elämä, oleksien milloin milläkin nimellä miesten
kanssa vieraskodeissa”. Väärän nimen käyttäminen ei
ollut ainoa poikkeaminen totuuden kaidalta tieltä, sillä
Maria Lindell kertoi omiaan myös perhesuhteistaan ja
taustastaan.
Koska tytöllä ei ollut rahaa sakkojen maksuun, hänet
passitettiin Hämeenlinnan vankilaan, jonne hän, raskaana
oleva nuori nainen, saapui ensimmäisen kerran uransa
aikana 5.12.1907. Hänen yhteiskunnalliseksi asemakseen
merkittiin sekä sakkolainen että irtolainen. Varsinainen
rangaistuksen kärsiminen alkoi kaksi päivää myöhemmin
– ja itse asiassa hieman poikkeuksellisemmalla
tavalla: hänet lähetettiin paikalliseen lääninsairaalaan.
Syy oli gonorrea, eli tippuri. Hoitopäiviä kertyi 24, eli
tuplaten vankilarangaistukseen nähden. Näin Maria Lindellin
vankilana oli sairaala, jossa hän joutui olemaan rangaistuksensa
koko ajan ja ylitsekin. Hoito ei ollut miellyttävää:
jodi kirveli. Ehkä se jätti kirveleviä muistoja,
mutta niitähän gonorreaa levittänyt nuori nainen oli jättänyt
asiakkailleenkin. Maria Lindellin ensimmäinen
vapausrangaistus oli loppuun suoritettu 19.12.1907, ja
hän pääsi palaamaan Tampereelle pari viikkoa myöhemmin
kun hoito lääninsairaalassa oli ohitse. Itse tauti ei ollut
vielä täysin parantunut.
(…)
Minna ja kirjailijat
Minna Craucherin salongin kirjavasta vierasjoukosta erottui
selvästi pari ryhmää. Toinen näistä koostui nuorista
kirjailijoista ja lehtikirjoittajista. Se ei kuitenkaan merkinnyt,
että salongin emäntä olisi ollut kiinnostunut kirjallisuudesta,
vielä vähemmän runoudesta. Hän ei lukenut
sitä. On epäilty, ettei hän edes olisi pystynyt lukemaan
modernimpaa kirjallisuutta. Minna Craucher oli leimallisesti
epäintellektuelli henkilö. Hänelle riitti lukemiseksi
perehtyminen päivän sanomalehteen. Hän kerskui asenteellaan
korostaen, että vain raha kiinnosti häntä – varsinainen
kirjallisen salongin pitäjä.
Mistä sitten johtui rahan käyttöarvon hyvin tuntevan
Minna Craucherin kiinnostus kirjailijoita kohtaan? Heistähän
ei ollut välitöntä taloudellista hyötyä, vaan pelkkiä
kustannuksia. He olivat kuitenkin maineikasta joukkoa.
Näkökohta oli alati kiinnostava. Se liittyy hänen yleiseen
pyrkimykseensä päästä nimekkäiden henkilöiden tuttavuuteen
ja nousta heidän avullaan ylöspäin yhteiskunnan
portaikossa. Toisaalta nuoret kirjailivat olivat piristäviä,
eivät mitään tylsiä nuhjakkeita. He olivat aivan mainiota
seuraa, jossa aika ei käynyt pitkäksi. Lisäksi jokseenkin
tyhjätasku kirjailija tai lehtimies oli helpompi saalis kuin
varallisuutta ja vakiintuneen yhteiskunnallisen aseman
omannut henkilö. Todennäköisyys, että runoilija kieltäytyisi
Minnan vieraanvaraisuudesta, ei ollut liian suuri.
Hän ei myöskään pohtisi suotta, olisiko Minna Craucherin
salongissa käyminen otollista vaiko haitallista hänen
maineelleen. Itse asiassa vierailut Minnan luona saattoivat
olla oiva keino hieman hätkäyttää asioihin perinteisesti
ja konservatiivisesti suhtautuvaa vanhempaa väkeä.
Minna Craucherin kiinnostus kirjailijoihin oli Syvärannan-
kesän perua. Paljastuminen oli tiputtanut arvostettuja
kirjailijoita tuttavapiiristä. Näin Freesenkadun salongissa
1926–1929 vierailleet älyniekat edustivat nuorempaa
sukupolvea. Vieraista Martti Merenmaa oli syntynyt
1896, Ilmari Pimiä 1897, Unto Karri 1898, Lauri Viljanen
1900, Lauri Aho ja Uuno Kailas 1901, Olavi Paavolainen,
Yrjö Jylhä ja Elina Vaara 1903, Arvi Kivimaa
1904 sekä kuopus, Mika Waltari 1908. Vieraat olivat
keskimäärin noin vuosikymmenen emäntäänsä nuorempia.
Mika Waltarin ja 1891 syntyneen Minna Craucherin
ikäero oli jo melkoinen. Tietyssä mielessä seurakunta oli
hyvin epäsuhtainen. Emäntä oli keski-ikäinen epäintellektuelli
ja vieraat nuoria intellektuelleja.
Erään selityksen kirjallisen salongin olemassa ololle tarjoaa
”Seura”-lehti, jonka ympärillä liikkui koko joukko,
etenkin nuoremman polven kirjailijoita. Se tarjosi lehden
ilmoitushankkijalle luontevan yhteyden heihin. Kanssakäymisen
jatkaminen salongissa pikkutunneille asti ei
ollut mitenkään yllättävää, kun ottaa huomioon emännän
halun olla tapahtumien keskipiste, vaikka hän joutuisikin
itse maksamaan kustannukset. Salongissa vieraillut
kirjailijajoukko vaihteli. Vanhoja poistui ja uusia kutsuttiin
tilalle. Minna Craucherin kiinnostus ulottui myös
kuvataiteen puolelle, mutta sillä sektorilla hän ei saavuttanut
menestystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt Wäinö
Aaltosen mesenaatiksi, mutta siitä ei tullut mitään – kuvanveistäjän
onneksi. Muistoksi projektista kirjahyllyyn jäi
Onni Okkosen Wäinö Aaltosesta kirjoittama kirja, jonka
kuvanveistäjä oli lahjoittanut ”neiti Minna Craucherille
kiitollisena”.
Suurin osa kirjallisista vieraista lukeutui sittemmin
tulenkantajina tunnettuun ryhmään. Sen kaikki jäsenet
eivät käyneet salongissa, joten sitä ei voi kutsua yhden
kirjallisen sukupolven kokoontumispaikaksi. Moni sukupolvensa
merkittävä kirjailija tai runoilija ei edes tuntenut
Minna Craucheria ja vielä useammat eivät arvostaneet
hänen seuraansa. Vierailuista luopumisen syy taisi harvemmin
olla emännän kyseenalainen maine paremmissa
piireissä. Toki heitäkin oli. Lauri Aho ja Arvi Kivimaa
kirjoittivat kirjeen, jossa valittivat ”maineensa nuorten
naisten kavaljeereina” kärsivän Minna Craucherin luona
käymisestä. Siksi he sanoivat irti tuttavuutensa entisen
emäntänsä kanssa. Se ei pahemmin hätkähdyttänyt Minna
Craucheria. Hän pisti preivin seinälle kaikkien salongissa
vierailevien vapaasti luettavaksi ja naureskeltavaksi!
Hän otti episodista pisteet kotiin.
Kirjailijoilla oli hyvä syy käydä Minna Craucherin
salongissa. Ehkä tärkein oli trahteeraus; miksi kieltäytyä
hyvistä juomista ja hieman ruoastakin. Lisäksi salonki
toimi oivana tapaamispaikkana, jossa saattoi keskustella
kirjallisuudesta ja runoudesta, vaikka emäntä joskus toppuuttelikin:
”Aina te jankutatte yhtä ja samaa. … Muuttakaa
jo puheenaihetta”. Minna Craucher ei todellakaan
ollut kiinnostunut kirjallisuuden ja runouden kysymyksistä!
Toisaalta Minnassa oli vauhtia ja hän oli valmis yllyttämään
nuoria ystäviään. Bio Civiksessä Uudella ylioppilastalolla
sattui skandaali 1926. Vanhemmat kirjailijat
pitivät lausuntailtaa, jota eräät nuoremman polven kirjailijat
häiritsivät vihellyksin ja välihuudoin. Rahat vihellyspilleihin,
200 mk; oli lahjoittanut Minna Craucher.
Mielenosoituksella oli kirjallisuuspoliittinen taustansa,
mutta se ei kiinnostanut pillien lahjoittajaa. Hänelle riitti,
että jotain piristävää tapahtui.
