Tiina Lymi: Susi sisällä
Moi. Mä olen Vesa ja mä olen… olen… no. Olen.
Mä olen Vesa ja mä olen… tai siis mulla on tällanen…
niinkun… että mä olen… hiki. Mulle tuli hiki. Ihan
hirvee hiki. Sydän pumppaa. Mä taidan haista vähän,
joo, kyllä näin on, melkonen aromi lähtee. Anteeks.
Jos mä juon vähän vettä vaikka?
1
Lentokoneen sivuovi lävähti auki. Hurja ilmavirta hakkasi
kasvoihin, melkein irrotti ihon. Tuula katsoi maata
kaukana allaan, pieniä pisteitä, jotka oikeasti olivat puita
tai taloja, teiden kiemurtelevia matoja, karttasivulta
näyttäviä vesialueita.
Tuula oli pyörtyä.
Ei jumalauta, mitä mä täällä teen. Ei tämä ole totta
ollenkaan, aikuinen nainen ja jotain näin outoa tekemässä,
nyt lähtee henki tai ainakin katkeaa jalat, hän ajatteli
ja hyppäsi pelkän ilman varaan.
”Juuumaaalaaautaaa!”, hän kiljui, kunnes varjon aukeamisesta
aiheutuva nykäisy katkaisi huudon.
Aukesi sentään. On tässä ehkä mahiksia selvitä, Tuula
ajatteli. Samalla mieletön vapauden tunne pamahti aivoihin,
endorfiinit roiskuivat kyynelkanaviin asti, nauru kiipesi
itkun niskaan ja taas jäi sen alle.
”Tuolla! Tuolla!” ”Nyt se tulee! Se kone on tuolla!”
Vesa kuunteli huutoja ympärillään. Lapset juoksivat
pääkköinä ympärillä, Petteri huohotti katsoessaan koneen
liitoa taivaalla. Ansa ei osannut kuin pomppia paikoillaan
ja hönkiä puoliksi sisäänpäin rytmikästä äitiäitiäitiä. Vesaa
nauratti. Juuri näin se menee. Juuri näin sen pitääkin
mennä. Äijäkästä touhua, järjestää vaimolle kunnon
yllätys, tätä se ei ikinä odottanut, vaikka hyvälle onkin
tottunut. Antero tökki vieressä kylkeen. Se oli niin tohkeissaan,
Vesa tajusi sen kevyesti fanittavan itseään. Anterolta
ei irtoaisi mitään tämän suuntaistakaan spektaakkelia,
ei vaikka se miettisi naamansa halki. Korkeintaan
se keksisi ravintolaillallisen tai jos oikein pinnistäisi niin
eväskorin ja siideriä, vaikka senkin se varmasti ryssisi
liian ilmeisellä pyrinnällään. Että jos onnistaisi, jos vaikka
nainen olisi taipuvainen. Ja silloin se ei juuri ole, se on
kellosepän tarkkaa puuhaa, siinä pelataan niin herkillä
säännöillä, että niitä ei edes ole. Ne pitää keksiä. Ne pitää
aistia.
Vesa nosti katseensa taivaalle, kevätauringon riipivää
valoa kohti, ja näki koneen pienenä pisteenä suoraan yläpuolellaan.
”Pääseehän äiti alas, isi pääseehän se hyvin alas? Isi?”
Petteri nyki Vesaa hihasta ja tohisi silmät lautasina.
Pelottikohan sitä liikaa? Vesa mietti. Onneksi Antero
osasi lohduttaa lasta.
”Kyllä alas pääsee aina kato. Painovoima, painovoima
kato”, Antero selvitti kahdeksanvuotiaalle ja korosti sanojaan
läjäyttämällä kädellään pojan kämmentä.
”Siinäpä lapsipsykologi”, Vesa hymähti.
”Antero, älä pelottele lasta! Petteri, annas kun Sannatäti
selittää. Kyllä äiti pääsee turvallisesti alas, sillä on
mukana sellanen hyppymestari. Mauri tuntee sen. Etkö
tunnekin, Mauri?” Sanna selitti ja hakkasi miestään käsivarteen.
Anna mennä, Mauri, kerro meille tarina! Ole miehekäs
ja vakuuttava, anna vaikutelma miehestä, jota ilman
tämäkään häpeninki ei olisi onnistunut, mutta joka kuitenkaan
ei pidä itsestään meteliä. Anna mennä, Mauri!
Mutta ei.
”Juu, se on Alponen”, Mauri sanoi, ”meidän piiristä,
nuorempi konstaapeli, suostu heti kun mä pyysin. Sano,
että mielellään auttaa kaverin kaveria, kun olin ensteks
selittäny sille, että Vesa haluaa vaimolle synttäriyllätystä,
niin Alponenhan oli saman tien että…”
Päin persettä. Sanna hakkasi Maurin käsivartta yrittäessään
saada tätä vaikenemaan. Mauri hidasliikkeisenä
miehenä otti aikansa sekä kiihdytyksessä että jarrutuksessa.
”Mauri, sä et ole nyt pääroolissa tässä”, Sanna irvisti ja
vasta siitä Mauri-rukka ymmärsi, että lyhyempikin vastaus
olisi riittänyt.
Vesaa melkein säälitti. Hän unohtui katselemaan Maurin
suuta, josta tuleva ääni vaimeni hiljakseen, omaan
nolouteensa hiipuen. Vesa ei ymmärtänyt ja kuitenkin
ymmärsi täysin. Sanna oli virtaavaa vettä, Mauri iso kivi
veden huuhdeltavana. Sannassa mikään ei pysyisi paikallaan
kahta tuntia pidempään, yksikään päätös, ajatus tai
tunne ei olisi tarpeeksi voimakas estääkseen seuraavaa
vyörymästä yli. Sanna oli muuttuja. Kihisijä. Pata joka
porisee ja josta jatkuvan kiehunnan myötä pulpahtelee
erilaista pohjaan palanutta materiaalia pintaan, kieppuu
siinä hetken kunnes sekoittuu muuhun soppaan. Sannaparka.
Mauri-parka, ainoa mahdollinen Sannalle. Se joka
häntä eniten rakastaa. Vesa kehitteli pienen kuvaelman
Maurista valkean ratsun selässä, pelastamassa prinsessaa,
joka potkii vastaan niin kovaa kuin pystyy. Vesa jätti kuvaelmansa
sikseen ja keskittyi taas taivaan tapahtumiin.
Kohta alas leijuvaan Tuulaan.
Vesa rakasti Tuulaa. Todella, oikeasti ja täysillä. Hän
halusi nähdä, kuinka Tuulan kasvoille levisi hymy ja silmistä
heijastui mielihyvä. Tyytyväinen, hyvin pidetty
nainen. Sellainen on hänen vaimonsa. Hänen lastensa
äiti. Jos tuhat naista laitettaisiin samaan huoneeseen ja
Tuula olisi heidän joukossaan, Vesa näkisi heti ettei ketään
muuta kohdella niin hyvin kuin Tuulaa. Kaikilla
muilla on kotona mies, sellainen ihan hyvä perusmies.
Tai sitten hullu vaimonhakkaaja. Tai epävarmuuttaan
vaimoon purkava vauva, jota pitää hoivata jatkuvasti, varoa
sanojaan ja ilmeitään, ettei vauva näe kuvaa itsestään
vaimonsa silmissä, kauhistu, suutu ja pura näyn aiheuttamaa
ahdistusta vaimoon. Mutta ei Tuulalla. Tuula loistaisi
noiden tuhannen joukossa valona ja poikkeuksena.
Tuulaa pidetään kuin kukkaa kämmenellä. Vesa osaa
lukea toiveet ja halut, nekin, joita Tuula ei kehtaa ääneen
lausua, edes pimeässä. Vesa on ihana. Ja tämän Vesa
tiesi.
”Äiti laskeutui! Äiti! Isi se tuli alas! Isi se on tuolla! Isi
mennään, juokse isi!”
Ansa kiskoi Vesaa kädestä ja lähti vetämään tätä kohti
kangasmyttyä, josta sojotti käsiä ja jalkoja.Tuulan
kasvot erottuivat punoittavina kypärän ja
hyppylasien alta. Hän nyki itseään kompuroiden irti
laskuvarjon valjaista, kiljahteli ja murisi niin kuin ihminen,
joka ei välitä miltä kuulostaa.
”Vesa, mä tapan sut!” erottui mölinän keskeltä.
”Vaimo tais tykätä”, Vesa sanoi tyytyväisenä muille.
Antero tärisi innostuksesta, että sai olla mukana tällaisessa,
että häneenkin tarttui nyt näistä ihmisistä hieman
taikaa, jotain erityistä, mielikuvitusta ja onnistumisen
hajua.
”Oot sä aika sonni, oot kyllä aika hyvä keksimään,
kyllä varmaan on vaimo vähän liekeissä”, Antero tupisi
posket punaisina ja muksi Vesaa käsivarteen.
Vesa hymähti Anterolle ja kääntyi takaisin möykystä
irtipäässeeseen vaimoonsa. Tuula juoksi kompuroiden
Vesan luo, mottasi häntä hellästi ja nyyhkäisi:
”Sä oot ihan kauhee”, ja suli sitten syliin. Suuteli lujaa.
Sanna taputti, Petteri ja Ansa yökkäsivät.
Vesa tunsi vaimonsa jännittyneen vartalon. Lämpö
hyppäsi nivusiin ja aivoihin. Mun Tuula, Vesa ajatteli ja
oli tyytyväinen itseensä ja aiheuttamaansa reaktioon
Tuulassa. Sanna viritteli Paljon onnea vaan, läpsi Mauria
yhtymään lauluun, viittoi ottamaan shamppanjan esille
ja suuttui, kun Mauri kaivoi esille kuoharia. Ja tämä
kaikki laulaen.
”Mä olin aamulla ihan että eiks nää edes mun syntymäpäivää
muista, apua mun sydän hakkaa, niin olin sitten
ihan että mihin mua kärrätään, että lentokentälle, ja sitten
vasta tajusin kun se tuli se hyppymestari, että apua
apua apua mä joudun hyppäämään! Siis tuolta noin! Siis
taivaalta! Ei ole totta! Että tämmöstä mulle… että mä
jouduin vaan tonne noin! Vesa sä olet ihan kauhee!” Tuula
selitti muiden naureskellessa.
Hyppymestari keräili hymyillen varjoa taustalla. Vesa
viittoi lapsille ja käänsi Tuulan heihin päin. Ansa ja Petteri
innoissaan mutta ujoina kajauttivat:
”Meidän äiti on ihana eikä lainkaan lihava. Ennemmin
antaisin katkaista pääni kuin eläisin ilman äiskääni!”
Tuula kiljui onnesta, kaikki taputtivat. Ihana runo,
ihanat lapset.
”On ne veikeitä, kyllä ne on veikeitä!”, Mauri myhäili.
Vesa ehti ajatella, miten traagista on ettei Maurilla
ollut lapsia. Mauri olisi ne ansainnut. Antero ryki ujon
tohkeissaan porukan takana, nyt oli hänen hetkensä.
Hän jäi kuitenkin hieman taka-alalle, ei tunkenut ihan
iholle, vaikka kaikesta näki, että mieli olisi tehnyt mutta
uskallusta puuttui. Hän oli pinkeäksi tungetusta putkikassistaan
kaivanut valtavan lahjapaketin, halusi antaa
sen juuri nyt, juuri tähän väliin, tähän lasten ja hypyn ja
suutelemisen lämmittämään tunnelmaan.
”Tässä on multa, vähän vaikee naiselle ostaa… sanovat,
että rentouttava… tässä on korttikin, minä luen”,
hän sanoi innostuksen karhentamalla äänellä, käänsi sitten
vaikeasti leualla ruusukortin tekstipuolen itseensä
päin ja luki kuin joulurauhanjulistusta konsanaan: ”Mitä
parhainta syntymäpäivää Tuulalle, toivottaa ystäväsi Antero
Kärnä.”
Tuula oli vieläkin niin sekaisin, ettei tahtonut ymmärtää
edes katsoa lahjaa, ennen kuin Antero työnsi sen
hänen käsiinsä. Tuula repi paperit auki hätäisesti.
”Jalkakylpylaite. Kiitos Antero, tää… oli varmasti kallis.
Kiitos”, hän sanoi vieläkin hengästyneenä.
”Se on vaan.. tommonen vaan, vähän vaikee tosiaan…
naiselle… kun ei sillai tiedä…” Antero vastaili.
Sanna hyökkäsi kärppänä Tuulan eteen ja työnsi lahjakassia
käteen.
”Tää on meiltä, vähän toisenlaista rentoutusta. Oon
lukenu. Ihan hardcoree.”
Tirskuen kuin pikkutyttö Tuula kaivoi tärisevillä käsillään
kassista Kama Sutran.
”Niin tosiaan, Sanna sen valitsi, että minä en oo sillä
tavalla… suuntautunu”, Mauri selitti.
”Ihan totta Mauri. Sä pilaat kaiken”, Sanna kivahti, ja
Mauri siirtyi takaisin paikalleen, muiden taustalle.
Lapset roikkuivat Tuulassa kuin takiaiset, rutistivat ja
painoivat itseään tätä vasten niin että Tuula oli kaatua.
Lapsilla mielihyvä ja jännitys meni aina eleisiin. Pakko
puristaa kun niin tykkää. Ne hölisivät jännitystään, toistelivat
apinoina samoja lauseita.
”Äiti mä keksin sen lihavan. Olikse hyvä runo susta?
Äiti?”
”Mä keksin sen pääni. Äiti. Kuulikko? Äiti, pelottiko
sua, äiti?”
Vesa irrotti hellästi lapset Tuulasta, halusi naisen kokonaan
itselleen. Otti tanssiotteeseen ja hyräili korvaan.
Tuulan polvet tekivät nopean kasin, hän ajatteli olevansa
maailman onnellisin nainen. Ei tällaista voi tapahtua elämässä
kenellekään, hän ajatteli ja painoi päänsä Vesan
olkapäähän. Muut katsoivat tanssivaa kuningasparia. Lapset
tottuneina, siinä ovat isä ja äiti, noin kuuluukin olla,
aikuiset kateellisina, miksei meilläkin ole?
Tuula on hieman taiteellinen ja impulsiivinen ihminen,
Vesa ajatteli. Suomentaja. Haaveilee intialaisen feministin
pyöräilypäiväkirjan kääntämisestä. Kirjoitettu
joskus kakskytluvulla, hyvin provokatiivinen. Tuula suuttuu,
jos joku ei ymmärrä, miksi intialainen pyöräilevä
lesbo on niin tärkeä. Tai suuttuu ja suuttuu, lähinnä tössähtää,
leppyy sitten pian. Tuula. Tuula. Minun Tuula.
Suuret silmät, kapea niska, kaunis profiili, sirot kasvot.
Käyttää isoa villatakkia jos ahdistaa. Jos ahdistaa todella
paljon, käyttää pipoa. Myös sisällä. Kerää kauniita astioita.
Minä ostelen niitä hänelle. Olen kyllä hyvä ihmistuntija,
mutta Tuula on arvoitus, naisen poukkoileva
mieli, yltyy äkkiä pauhuksi, sitten taas on lempeä puro.
Minä rakastan Tuulaa. Paljon. Ja meidän lapset, Ansa ja
Petteri. Kivoja, hassuja. Lapsia. Minä rakastan heitäkin.
Vika ei missään nimessä ole heissä. Se on… tai siis…
jaha. Hiki.
Tiina Lymi: Susi sisällä
Helsinki-kirjat 2010
ISBN 978-952-5874-00-6
