”Ajatus elämästäni satuna on jo itsessään silkkaa satua.”
– Monacon ruhtinatar Grace Kelly Grimaldi Donald Spotolle
Johdanto
Kun tapasimme viimeistä kertaa, kysyin Grace Kelly Grimaldilta, aikoiko hän kirjoittaa omaelämäkertaa tai valtuuttaa jonkun kirjoittamaan hänen elämäntarinansa. ”Mielelläni pitäisin itseäni vielä liian nuorena sellaiseen!” hän vastasi naurahtaen. Vailla minkäänlaista synkkää ennakkoaavistusta hän lisäsi sitten: ”Donald, sinun pitäisi ehdottomasti odottaa siihen asti, kunnes lähdöstäni on kulunut kaksikymmentäviisi vuotta, ja sitten sinä voit kertoa koko tarinan.” Olen kunnioittanut hänen toivettaan: Grace lähti luotamme syyskuussa 1982, ja minä aloin työskennellä tämän kirjan parissa alkuvuodesta 2007.
Vietin usean vuoden aikana lukemattomia tunteja tämän merkittävän naisen seurassa alkaen ensimmäisestä tapaamisestamme iltapäivällä, syyskuun 22. päivänä 1975. Pian hän jo tarjosi minulle ystävyyttä, joka syveni vuosien saatossa. Tavatessamme ensi kertaa Gracen Pariisin
kodissa hän oli aikeissa muuttaa Avenue Fochin asunnostaan toiseen lähellä sijaitsevaan osoitteeseen. Asunnossa oli muuttolaatikoita ja -miehiä, jotka työskentelivät hiljaa ja tehokkaasti, ja nauhoitukseni tuolta iltapäivältä osoittaa, että pitkä keskustelumme keskeytyi lyhykäisesti vain kolme kertaa.
Ensin vanhempi avustaja, ainut tuona päivänä näkemäni palvelija, tiedusteli, mitä virvokkeita hän voisi tarjoilla meille, ja Grace kysyi haluaisinko teetä ja pikkuleipiä. Sitten, hetki sen jälkeen, kun olimme aloittaneet haastattelun, Grace pahoitteli joutuvansa käväisemään terassille johtavalla lasisella liukuovella päästääkseen sisään kissansa, joka halusi innokkaasti tulla tarkastamaan vieraan. Myöhemmin Gracen nuorin lapsi, kymmenvuotias prinsessa Stéphanie ilmestyi omasta huoneestaan.
”Äiti, en löydä keltaista puseroani mistään.” Grace kehotti häntä katsomaan varmimmasta paikasta – lipastonsa laatikoista. Stéphanie palasi hetken kuluttua edelleen ilman rakasta puseroaan. Grace pahoitteli poistumistaan, meni auttamaan Stéphanieta ja palasi hetken päästä, kun vaatepulma oli saatu ratkaistua. Asiaa ei tullut hoitamaan palvelija, eikä palvelusväki muutenkaan katsonut lapsen perään vierailuni aikana. ”Toivottavasti nämä pienet keskeytykset eivät häiritse sinua”, Grace sanoi tuona iltapäivänä. ”Meistä,vain ei ole mukavaa käännyttää lapsia lastenhoitajien tai henkivartijoiden puoleen. Me autamme heitä mielellämme itse – ja tietenkin kehotamme heitä tekemään joitakin asioita aivan itsekseen. Kaikkea ei suinkaan aina tehdä heidän puolestaan, siitä voit olla varma!” Tuon päivän vierailuni oli merkittävä osa tutkimustyötäni ensimmäistä kirjaani, The Art of Alfred Hitchcock -teosta varten. Siinä käsiteltiin ensi kertaa kokonaisuudessaan ohjaajan kaikkia elokuvia. Koska tiesin, että Grace Kelly antoi haastatteluja vain harvoin, en elätellyt suuriakaan toiveita kirjoittaessani kotoani New Yorkista Gracen sihteerille Monacon palatsiin. Vuoteen 1975 mennessä en ollut kerännyt kirjalliselle ansiolistalleni kuin vain muutaman lehtiartikkelin ja yhden kirjassa julkaistun esseen – näin ollen minulla oli varsin huonot mahdollisuudet päästä haastattelemaan prinsessaa, jota jatkuvasti pommitettiin samanlaisilla pyynnöillä.
Kaksi viikkoa kirjeen kirjoittamisen jälkeen sain kuitenkin Gracen sihteeriltä Paul Choisit’lta vastauksen, jossa tiedusteltiin, haluaisinko tavata hänen korkeutensa Pariisissa samaisen vuoden syyskuussa. Voitte arvata, että halusin. Menin tapaamaan Gracea pian sen jälkeen, kun olin viettänyt kaksi viikkoa Alfred Hitchcockin seurassa tämän ohjatessa (kuten sittemmin kävi ilmi) viimeistä elokuvaansa Perintö vuoden 1975 kesällä. Kerroin Hitchcockille, että olin menossa haastattelemaan Gracea. ”Siitä tulee varmasti kiintoisaa”, ohjaaja vastasi ovelasti hymyillen.
Tuona syyskuun iltapäivänä ensimmäinen keskusteluni Gracen kanssa koski etupäässä hänen kolmea Alfred Hitchcockin kanssa tekemäänsä elokuvaa, jotka oli työstetty heinäkuun 1953 ja elokuun 1954 välisenä aikana. Hänen muistonsa olivat tarkkanäköisiä, värikkäitä, hauskoja ja täynnä paljonpuhuvia anekdootteja. Tuona samaisena päivänä ja myöhemminkin Grace puhui myös muista ohjaajista, etenkin Fred Zinnemannista ja John Fordista, lähinnä vertaillakseen heidän työskentelytapojaan ja tyylejään Hitchcockiin. Hänen syvä kunnioituksensa, vahva ymmärryksensä ja kiintymyksensä Alfred Hitchcockia kohtaan sekä ohjaajana että miehenä oli ilmiselvää. Sittemmin hän kertoi minulle varsin avoimesti omasta elämästään ja tapauksista, jotka hän pyysi minua pitämään luottamuksellisina ”niin kauan kuin elän”. Minä lupasin olla hänen luottamuksensa arvoinen. Tuolla ensimmäisellä tapaamisellamme Gracen täydellinen teeskentelemättömyys ja kuninkaallisten elkeiden puuttuminen tekivät minuun vaikutuksen. Hänellä oli yllään yksinkertainen tummansininen jakkupuku ja, jos oikein muistan, vain vähän koruja. Hän ei tärkeillyt lainkaan, hän oli hauska ja ironinen, hänellä oli hämmästyttävän tarkka muisti, hän kertoi joitakin ihastuttavan uskaliaita tarinoita Hollywoodista, hän oli todenmukainen eikä tippaakaan jäykistelevä – ja yhtä kiinnostunut minun elämästäni kuin minä hänen. Minun oli äärimmäisen helppo olla hänen seurassaan. Istuimme mukavalla sohvalla, ja iltapäivän mittaan siemailimme teetä ja maistelimme aina välillä herkullisia pikkuleipiä, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Kun aloin tehdä lähtöä, sain kuitenkin kokea suuren yllätyksen. Iltapäivän lähetessä loppuaan Grace kysyi, kirjoittaisiko joku esipuheen tai johdannon teokseeni. Vastasin, että koska The Art of Alfred Hitchcock olisi ensimmäinen kirjani, en ollut lainkaan tullut ajatelleeksi, kirjoittaisiko joku siihen saatesanat – olin vain iloinnut siitä, että olin löytänyt pienen, itsenäisen kustantamon kirjalleni. ”Minua pyydetään jatkuvasti mainostamaan erilaisia tuotteita”, hän jatkoi, ”ja antamaan lausuntoja kirjoista tai sanomaan mielipiteeni jostakin elokuvasta.
En monestakaan syystä voi tehdä sellaista. Sinun tapauksessasi voisin kuitenkin tehdä poikkeuksen. Jos lähetät valmiin käsikirjoituksesi minulle, haluaisitko, että kirjoittaisin kirjaasi saatesanat?” Joulukuussa lähetin Gracelle lopullisen version The Art of Alfred Hitchcock -kirjastani, ja 16. tammikuuta 1976 New Yorkin asuntoni ovelle ilmaantui diplomaattikuriiri, joka toi mukanaan hänen esipuheensa kirjaan sekä hurmaavan saatekirjeen: ”Liitän oheen esipuheeni”, hän kirjoitti, ”sekä vedokset, joiden lukemisesta nautin kovasti. Tästä tulee todellakin hieno kirja Alfred Hitchcockista.” Kirja julkaistiin saman vuoden elokuussa, ja Gracen saatesanat olivat heti sen alkusivuilla. Kirjaa painetaan yhä kolmenkymmenenkolmen vuoden jälkeenkin.
Doubleday-kustantamo osti sen oikeudet alkuperäiseltä julkaisijalta, kirjasta ilmestyi käännöksiä, ja Gracen esipuhe on yhä kaunistamassa
esikoiskirjaani. Hänen avokätinen ystävällisyytensä toi kirjaan merkittävän lisän ja keräsi sille huomiota eräiltä sellaisiltakin tahoilta, jotka eittämättä muuten olisivat jättäneet koko kirjan täysin noteeraamatta. Lisäksi Grace sanoi, että voisin tietenkin käyttää sekä hänen alkusanojaan että hänen nimeään kirjan markkinointiin. Kesällä 1976 Grace kutsui minut Monacon palatsiin, jossa ojensin hänelle toisen kappaleen julkaistua kirjaani – ensimmäinen kappale meni tietysti Hitchcockille. Päivä oli helteinen ja kostea, ja Grace oli tullut kaupunkiin maaseutuasunnoltaan varta vasten tapaamistamme varten. Kun minut johdatettiin perheen yksityistiloihin, Grace seisoi edessäni oranssissa sifonkiasussa ja yritti vaivoin kiinnittää rannekorua käteensä. ”Voi, Donald”, hän sanoi minut nähdessään ja hymyili ojentaen rannettaan, ”voisitko mitenkään auttaa minua tämän kanssa?”
”Mitä joisimme?” hän kysyi myöhemmin, kun asetuimme istumaan sohvalle avoimia ranskalaisia ovia vastapäätä saadaksemme hiukan raitista ilmaa. Päätimme ottaa kivennäisvettä. Tapasin tuona päivänä myös prinsessa Carolinen, joka tuli käymään huoneessa raikkaan ja häkellyttävän kauniin näköisenä ja liittyi hetkeksi seuraamme. Hänen äitinsä esitteli ylpeänä älykästä, itsevarmaa tytärtään, joka opiskeli tuolloin pariisilaisessa yliopistossa. Minulle oli varattu Gracen kalenterista yksi aamupäivän tunti, mutta hän halusi ehdottomasti, että jään vielä lounaalle. Vuodesta 1975 aina Hitchcockin kuolemaan asti vuonna 1980 toimin eräänlaisena välittäjänä, joka vei viestejä Monacosta Hollywoodiin ja takaisin, kun tapasin Hitchiä ja Gracea erinäisiä kertoja. Hitchcock ei helposti uskoutunut kenellekään, tietysti varmaankin omaa vaimoaan lukuun ottamatta. Minä olin kuitenkin vain hänen tarinansa kirjuri, ja minun kanssani hän luopui epävarmuuden naamiostaan, varsinkin runsailla lounailla, jotka katettiin vain meitä kahta varten hänen Universal Studiosin toimistonsa ruokasaliin. Tuolloin Hitchcock oli suorapuheisempi kuin silloin, kun teimme muodollisempia haastatteluita.
Hän nauroi vain harvoin, mutta näin kyynelten vierivän hänen poskillaan, kun hän puhui esimerkiksi hiljattain kuolleesta sisarestaan.
Grace puolestaan muuttui alati suorapuheisemmaksi ja avoimemmaksi, kun hän alkoi kokea minut luottamuksensa arvoiseksi. Luulen, että tässä oli yksi syy, miksi hän tarjoutui kirjoittamaan esipuheen kirjaani ja kertomaan minulle seikkaperäisesti paitsi yhteistyöstään Hitchin kanssa, myös elämästään ja urastaan. Kun Grace kuoli, Yhdysvaltain National Public Radio -yhtiö pyysi minua kirjoittamaan ja esittämään hänestä muisto-ohjelman radiossa. Se oli siihen asti ja sen jälkeen yksi elämäni vaikeimmista työtehtävistä.
Puhuin lyhykäisesti ystävyydestämme ja monista yhteisistä keskusteluistamme elämän pienistä ja suurista asioista. Kädessäsi oleva kirja kertoo uranaisen tarinan: se kulkee aina Gracen malliajoista ja televisiotöistä hänen viimeiseen elokuvaansa asti, joka tehtiin vain hiukan ennen hänen kuolemaansa. Vaikkei tuo viimeinen elokuva koskaan päässyt teatterilevitykseen, se osoittaa selvästi, että Grace oli yksi oman aikansa, meidän aikamme, kaikkien aikojen merkittävimmistä lahjakkuuksista. Minulla on onni saada käsitellä varsin seikkaperäisesti tätä viimeistä elokuvaa, jota ei ole saatavilla, sekä lukuisia hänen televisioesiintymisistään, jotka elämäkertojen kirjoittajat ovat toistaiseksi jättäneet täysin huomiotta. Muutamia harvoja esimerkkejä lukuun ottamatta kirjoittajat eivät mielestäni ole yleisesti ottaen käsitelleet Gracen elämäntarinaa taidokkaasti. Hämmästyttävän monien asiavirheiden ja sivuutettujen faktojen lisäksi hänestä on jatkuvasti kerrottu kuvitteellisia tarinoita ja kaikenlaisia fantasioita – etenkin rakkaussuhteisiin liittyviä. Suurin osa näistä tarinoista on osoittautunut täysin perättömiksi. Grace oli, kuten tässä kirjassa kerron, ilman muuta tervehenkinen, kaunis nuori nainen, jolla oli normaalit kaipuunsa – ja ennen kaikkea syvällinen kyky rakastaa ja olla rakastettu. Kuten hän itse minulle kertoi, hän ”rakastui kaiken aikaa” ennen kuin meni naimisiin Monacon ruhtinas Rainierin kanssa. Rakastuminen ei kuitenkaan aina merkinnyt sänkykamaripuuhia. Olen pyrkinyt korjaamaan väärinkäsityksiä näidenja muiden tärkeiden asioiden osalta karttelematta kuitenkaan totuutta – Grace olisi inhonnut sellaista.
Gracen saavutukset olivat monella tapaa harvinaislaatuisia – eivätkä suinkaan vähiten siksi, että hän teki niin lyhyessä ajassa niin hurjan määrän elokuvarooleja. Kesällä 1950 hän teki kaksi päivää yhtä elokuvaroolia, ja sitten – syyskuusta 1951 maaliskuuhun 1956 – hän esiintyi kymmenessä elokuvassa vain neljän ja puolen vuoden aikana. Tähän ajanjaksoon sisältyy kuitenkin myös vuoden tauko, joten täsmällisempää on sanoa, että hän teki kymmenen elokuvaa kolmen ja puolen vuoden aikana. Se on melkoinen saavutus millä tahansa mittapuulla. Tämän lisäksi hän esiintyi vuosien 1948 ja 1954 välillä kaikkiaan kolmessakymmenessäkuudessa televisiodraamassa, jotka tehtiin suorina lähetyksinä, ja kahdessa Broadway-näytelmässä. On ollut ilo ja kunnia kirjoittaa Seurapiirien kuningatar – Grace Kelly, sillä se on paitsi kunnianosoitus ystävyydellemme, myös elämäkerta. Niin kuin sanonta kuuluu: Grace oli paljon muutakin kuin pelkkä kaunis kuori.
(…)
Toinen toimittajajoukko puolestaan tiedusteli Monacon vierailun seuraamuksia. Mitä mieltä poikamiesprinssi oli neiti Kellystä? ”En ole vielä käynyt Yhdysvalloissa”, Rainier sanoi, ”ja tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun tapasin amerikkalaisen tytön. Hän puhui selkeää englantia ja oli hyvin rauhallinen, hyvin miellyttävä, mutta sen enempää tunteita ei minussa herännyt. Emme vaihtaneet kuin tervehdykset ja hyvästit… Ainakaan mielessäni ei käynyt mitään avioliittoaikeita!”
Toisella tapaa (ei Rainierin kanssa) avioliitto pyöri vahvasti Gracen mielessä, kun hän palasi Yhdysvaltoihin ja auttoi sisartaan valmistautumaan
häihinsä. Lauantaina 25. kesäkuuta 1955, omana 22-vuotissyntymäpäivänään, Lizanne meni naimisiin Donald LeVinen kanssa Kellyjen kotiseurakunnan kirkossa St. Bridgetissä. Grace ja Peggy toimivat kaasoina. Margaret ja John Kelly olivat vastustelleet Peggyn avioliittoa protestantin kanssa ja esittäneet omat epäilyksensä
Lizannen avioitumisaikeista juutalaisen kanssa. Ei siis liene mikään yllätys, että Gracen poikaystävien taustoja syynättiin vielä entistäkin tarkemmin. Lizannen häät olivat käännekohta Gracen elämässä. Lizannen kertoman mukaan Gracesta ”tuntui, että hän jäi jostakin paitsi, ja hänkin halusi naimisiin ja äidiksi”. Grace vietti ison osan kesästä perheen merenrantahuvilalla, jossa vilisi lapsia ja nuoria aviopareja. Hän oli 25-vuotias ja halusi kiihkeästi naimisiin – ja kuten hän oli itsekin sanonut, hän tunsi ”ikääntyvänsä vinhaa vauhtia”. Grace sanoi Judy Kanterille: ”Häät olivat niin suloiset… ja kaikki nuo suloiset lapset… Minä haluan kaikkea tuota… ennen kuin minusta tulee kaikille pelkkä vanhapiikatäti Grace.” Kun Judy kysyi Jean-Pierrestä, Grace hymyili: kyseessä oli ollut ihana keväinen romanssi, mutta mitään vakavia avioliittoaikeita
ei ollut ollut ja suhde oli päättynyt molemminpuolisen arvostuksen ja kiintymyksen merkeissä. Vuosien päästä Aumontilta kysyttiin, oliko Grace yksi hänen elämänsä suurista rakkauksista. ”Ei”, hän vastasi, ”mutta se oli hyvin lämminhenkistä ystävyyttä.”
ISBN 978-952-58-7403-7
Kirjastoluokka 99.1
Kannen suunnittelu: Eero Heikkinen
Kannen kuva: mptv
Alkuteos: High Society – The Life of Grace Kelly
Suomentanut: Maria Lyytinen
