Anna-Kaisa Hakkarainen: Ihmeet tapahtuvat muille – Lapsettomuuspäiväkirja
ISBN 978-952-5874-16-7
Tehdäänpä lapsi
Me päätimme tehdä lapsen ihanan rakkautemme toisena keväänä, vuoden 2003 alussa.
Seurustelumme alusta saakka oli ollut selvää, että kohdalleni oli vihdoin osunut mies, jonka kanssa perhekin olisi mahdollinen. Takanani oli yksi pitkä parisuhde, joka oli sattunut elämääni perheellistymisen kannalta aivan liian aikaisin. Mieskään ei ollut minulle ihan oikea, saatikka minä hänelle. Sen jälkeen olin elänyt läpi lyhyitä yritelmiä, joissa epävarmuus kalvoi välillä kumpaakin osapuolta. Tämän miehen kanssa kaikki oli toisin. Hän osasi olla lasten kanssa luontevasti. Kun hän luki satuja ystäviemme polvenkorkuisille, minua hymyilytti. Hänestä tulisi loistava isä.
Ystäväpiiriimme syntyi jatkuvasti lisää lapsia. Sen myötä aloin tottua olemaan oma itseni heidän seurassaan.
Lapset eivät ehkä olleetkaan pelottavia, vaikka paljon vaativatkin. Loputonta kärsivällisyyttä vanhemmilta silti selvästi kysyttiin, puuttuivathan tulokkailta vielä ajantaju, keskustelutaito ja pidätyskyky. Silti ystävämme näyttivät oppivan vanhemmiksi. Eikä tässä tehtävässä sitä
paitsi tarvinnut olla yksin. Jos minä tekisin virheitä, mieheni osaisi varmasti korjata ne. Kun me kaksi olimme hyvät yhdessä, tähän mahtuisi vielä kolmaskin.
En enää muista tarkkaan, mitä asiasta alkuun puhuimme. Mutta kahdenvälinen yksimielisyytemme tuntui hykerryttävältä. Kukaan ei voinut estää meitä ottamasta
tätä askelta. Olimme aikuisia ja siksi saatoimme ryhtyä
keneltäkään lupaa kysymättä perheeksi. Uskoimme elämän kuljettavan, vaikka elimme väitöskirjaprojektiemme alkuvaiheessa yhden apurahalla. Jos jäisimme odottamaan
normioloja – kahden tuloja, omakotitaloa, Volvoa ja kultaistanoutajaa – saisimme odottaa kauan. Eikä sellaisia oloja kenties koskaan tulisi. Nuoret vanhempamme
olivat selvinneet kiitettävästi, kun itse synnyimme 1970-luvun puolivälissä. Miksemme siis mekin selviäisi?
Kun kahdelle riitti aina jääkaapissa ruokaa, pärjäisimme kolmestaankin. Eihän pieni vauva edes kuluttanut paljon.
Kun kesän korvalla pohdimme ehkäisyn lopettamista totisemmin, minuun iski pakokauhu. Pelkäsin synnytystä. Minun syntymäni oli ollut äidilleni raju kokemus ja
ajattelin, etten itse voisi mitenkään selvitä kivusta, verestä ja sairaalasta. Erityisesti ajatus selkärankaan ruiskutettavasta epiduraalipuudutuksesta sai nenänpääni kylmenemään.
Ja jos ihmeellisesti selviäisinkin lapsen syntymästä, edessä olisi myös muuta pelottavaa. Sairaalasta kotiin lähtisi kolmihenkinen perhe. Uusi ihminen muuttaisi meille asumaan eikä mikään olisi sen jälkeen ennallaan. Kahden ihmisen vapauden tilalla olisi vastuuta ja vaatimuksia.
Pitäisi laittaa terveellistä ruokaa, mielellään säännöllisesti kello viideksi. Olisi tarpeen olla alati järkevä ja johdonmukainen, jopa uhma- ja murrosikäisen kanssa.
Ajatus lapsesta tuntui oikeastaan aika hurjalta. Mieheni ymmärsi ja rauhoitteli.
Pian kuitenkin reipastuin. Enhän minä voinut olla tällainen raukka, tästä oli sentään aika moni nainen selvinnyt ennenkin. Vaikka kasvoin itse perheeni ainokaisena, oli suvussani suuria perheitä. Isoäitini synnyttivät ja kasvattivat kumpikin liudan lapsia. Kun he olivat moiseen
pystyneet, minä selviäisin varmasti ainakin yhdestä. Aika oli sitä paitsi monella tapaa parempi: sairaalat olivat siistejä, lääkitys tehokasta ja synnytyspelkoisille oli jopa
erityisiä klinikoita. Sitä paitsi lapsen syntymään ja tulevaan elämänmuutokseen oli yhdeksän kuukautta aikaa valmistautua.
Kun henkinen kynnys oli ylitetty, oli helppo ryhtyä tuumasta toimeen. Olin lakannut syömästä ehkäisypillereitä jo edellisenä syksynä mieheni muutettua opintojensa
vuoksi Englantiin. Kertasin mielessäni ihmisen lisääntymistä. Naisen kuukautiskierrossa munasolun hedelmöitymiseen ja raskauden alkamiseen oli vain kapea
ikkuna. Ei vaatinut korkeampaa matematiikkaa oivaltaa, miten tuo sopiva aika kehossani ilmeni. Oli sitä paitsi riemastuttavaa päästä typeristä kondomeista. Kun vietimme
kesää sietämättömän kuumassa Berliinissä mieheni väitöskirjatyön vuoksi, kuukautiseni oikuttelivat ja vatsaa kivisti. Loppukesästä Suomessa selvisi, että munasarjaani oli kasvanut iso nestekysta. Raskaus ei siis lähtenyt alkuun ihan sormia napsauttamalla.
Kun kysta katosi, kuukautiskiertoni tasaantuivat ja kivut loppuivat, mutta raskautta ei edelleenkään kuulunut. En halunnut murehtia asiaa liikaa, monihan joutui
yrittämään pitkään ennen onnistumista. Aivan lähipiirissämmekin oli muutama pariskunta, joilla esikoisen alkuun saaminen oli kestänyt huolestuttavan pitkään. Silti vauvoja
näytti lopulta aina tulevan. Päätimme ystäviemme syyshäissä mennä pian naimisiin. Kun kerroimme mieheni lapsuudenystäville avioitumisaikeestamme, he vastasivat
vauvauutisilla. Ystäväpiirissämme sitouduttiin, vakiinnuttiin ja lisäännyttiin muutenkin.
Meidän raskaustoiveemme ei kuitenkaan tuntunut johtavan mihinkään. Puolen vuoden jälkeen yritimme lasta jo selvästi tietoisemmin. Huomasin myös ärsyyntyväni,
kun ihmiset puhuivat lasten hankkimisesta tai tekemisestä. Ajatus tuntui liki rienaukselta. Lasten saamiseenkin tarvittiin valtavasti hyvää onnea. Kun raskaus ei alkanut, tuntui yhä vahvemmin siltä, että lottovoitot ja pienemmätkin ihmeet osuivat jatkuvasti naapuriin. Lasta
ei siis välttämättä saanut alulle edes määrätietoisella harjoittelulla. Tiesin toki, että tarvittaessa oli mahdollista hakea apua ammattilaisilta. Yksinkertaisen vaikeaksi
muuttuminen painoi mieltä koko ajan raskaammin.
Joulun alla baaritiskillä juomia jonottaessamme paljastui, että läheinen ystäväpariskuntamme odotti esikoistaan. Päättelyketju oli yksinkertainen: eihän kukaan juonut baarissa pelkkää limsaa ilman erityistä syytä. Odotus oli vasta kahdeksannella viikolla ja vauva oli saanut alkunsa hyvin helposti. Kun tiesin ystäviemme mielestä selvästi
yllättävän paljon raskausajan ruokarajoitteista ja pahoinvoinnin helpottamisen keinoista, selitin asian mielestäni sujuvasti monilla jo lapsia saaneilla ystävilläni.
Todellisuudessa olin laajalti itseoppinut, vietinhän säännöllisesti osan kuukaudesta internetistä raskausaiheista tietoa etsien. Esikoistaan nyt odottavat ystävämme juttelivat
vapautuneesti odotukseen liittyvistä jännittävistä muutoksista. Muille he aikoivat kertoa asiasta vasta muutaman viikon kuluttua. Minun mieltäni keskustelu nipisti
ikävästi. Tämä oli epäreilua, mehän olimme yrittäneet jo seitsemän kuukautta. Tuntui kuin meidät olisi kiilattu kylmästi jonossa. Yritin kuitenkin keskittyä ajattelemaan
sitä, miten hauskaa olisi myöhemmin jakaa vauva-arkea hyvien ystävien kanssa. Ehkä jo seuraava joulu olisi meille kaikille aivan erilainen.
Uskoin synkän salaisuutemme ensi kertaa ulkopuolisille häissämme kevättalvella 2004. Tiesin luotetun ystäväpariskunnan yrittäneen lasta pitkään ja kohdanneen
matkalla vaikeita vastoinkäymisiä. Onnellisessa tuoreen aviovaimon juhlahumalassani painotin kuitenkin sitä, ettemme ainakaan vielä olleet päätyneet pitkään lasta toivoneita
usein raskaasti rasittavaan pakkoseksiin. Yrittäminen oli edelleen mukavaa. ”Tilanne voi vielä muuttua”, ystävät varoittelivat.
Juhlavieraidemme joukossa näkyi monta pyöristyvää vatsaa, parista raskaudesta en ollut tiennyt etukäteen. Purnasin mielessäni sitä, etteivät ajattelemattomat ystävät
olleet kertoneet asiasta ennen juhlia. Nyt heidän onnellinen olotilansa myrkytti juhlamieltäni. Sisäistä nurinaani ei hiljentänyt edes se, että tiesin ajatukseni epäreiluiksi.
Ystävämme eivät mitenkään voineet edes arvata, että vaikuttaisivat näin juhlatunnelmaani. Yhdeksän yrityskuukauden jälkeen minusta alkoi tuntua selvältä, että
meissä oli jotain vialla. Joka kuukausi toivottu lapsemme karkasi yhä kauemmas.
Oli outoa, ettei raskaus alkanut, vaikka ajoituksen täytyi olla täysin oikea. Uskoin edelleen, että olennaisinta raskauden alkamisen kannalta oli riittävän aktiivinen rakkauselämä oikeaan aikaan kuusta. Tämä siis siitä huolimatta, että vauva-aiheiset nettisivut pursusivat ihmisten
toinen toistaan viisaampia näkemyksiä ”lapsentekoon” parhaiten sopivista asennoista, joka toisen päivän tahdista, sopivasta ruokavaliosta ja muista hedelmällisyyttä
edistävistä kikoista. Olin toisaalta täysin selvillä siitä, että alle kolmekymppisten raskaudet alkoivat normaalisti yleensä viimeistään vuoden kuluttua yrittämisen aloittamisesta.
Tuo rajapyykki läheni meitä vauhdilla.
