Ilja Moštšanski: Kannaksen suurhyökkäys 1944 venäläisten silmin (Helsinki-kirjat 2010)
ISBN 978-952-5874-23-5
Alkuteos Sturm Karelskogo vala / Kannen suunnittelu Susanna Appel
Suomennos Simo Liikanen Bengt Erikssonin ruotsinkielisen käännöksen pohjalta
Asiatarkistajat Carl-Fredrik Geust, Erkki Käkelä ja Esa Muikku
Kartat Samuel Svärd
Sisällys
Esipuhe
Ennen hyökkäystä
21. Armeijan läpimurto
Eteenpäin kohti Viipuria!
Raja vedetään uudelleen
Lähteet ja kirjallisuus
LIITE 1: Karjalan kannaksen uudet paikannimet sodan jälkeen
LIITE 2: Perinteiset suomenkieliset nimet paikoilla, jotka eivät koskaan ole kuuluneet Suomeen
LIITE 3: Elämää Viipurissa 1941–1944
Carl-Fredrik Geust:
Suomalainen esipuhe
Suomen itsenäisyyspäivän alla 6. joulukuuta 2007 sai suurelokuva Tali-Ihantala 1944 ensi-iltansa Suomessa. Elokuva oli Suomen siihenastisen elokuvahistorian kallein ja käsitteli Viipurin pohjoispuolella käytyä Talin–Ihantalan taistelua. Siinä suomalaiset sotilaat, joita tukivat saksalaiset ilma- ja panssarivoimat sekä myös ruotsalaiset ja virolaiset vapaaehtoiset, taistelivat elämästä ja kuolemasta puna-armeijan eliittijoukkoja vastaan. Pohjolan kaikkien aikojen suurimpaan taisteluun osallistui runsaan 100 km2:n alueella lähes 200 000 sotilasta ja tuhansia tykkejä, panssarivaunuja ja lentokoneita. Lopputulos oli hiuskarvan varassa, mutta ihme tapahtui: puna-armeijan valtava rynnäkköhyökkäys torjuttiin ensimmäisen ja viimeisen kerran toisessa maailmansodassa. 10. heinäkuuta 1944 Neuvostoliiton 21. Armeija keskeytti hyökkäyksensä. Lisäksi puna-armeijan kaikki uudet läpimurtoyritykset vuoden 1944 heinä-ja elokuussa torjuttiin. Vain muutamaa viikkoa aiemmin juhannuksen 1944 tienoilla Kreml oli vaatinut Suomen täydellistä antautumista, mutta nyt Suomen johtajat olivat saaneet sotilailtaan jälleen toiminnanvapauden. Syyskuussa 1944 Suomi saattoi solmia erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa, vaikka ehdot olivatkin erittäin raskaita. Helsinki-kirjat on katsonut tärkeäksi tarjota Karjalan vallin rynnäköstä venäläisen näkökulman, jonka venäläinen eversti ja sotahistorioitsija Ilja Moštšanski esittää kirjassaan Kannaksen suurhyökkäys venäläisten silmin. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen taustat, tapahtumien kulku ja jälkiseuraukset ovat kiinnostaneet Suomessa 60 vuoden ajan niin tutkijoita kuin yleisöäkin. Vaikka näitä aiheita käsittelevät kirjat on laskettavissa hyllymetreittäin, ovat vastapuolen näkemykset niiden joukossa harvassa.
Varsinaisten sotatoimien lisäksi tutkimus on Suomessa keskittynyt etupäässä taistelujen esinäytökseen ja Viipurin odottamattomaan menetykseen. Nämä kaksi vaihetta ovat yhä väittelyn ja uusien tutkimusten aiheina: Kuinka päämaja marsalkka Mannerheimin johdolla saattoi jättää huomiotta kaikki hyökkäyksen varoitusmerkit ja joutua niin täysin yllätetyksi Valkeasaaressa 9. kesäkuuta 1944? Miksi Viipuria ei kyetty puolustamaan? Sillä välin, kun valtaosa suomalaisista sotilaista seisoi Syvärillä ja Karhumäessä kaukana miehitetyssä Itä-Karjalassa, valmistautui puna-armeija ”vapauttamaan vanhan venäläisen Viipurin kaupungin” kymmenen päivän sisällä. Se jäi puna-armeijan ainoaksi tavoitteeksi, jonka se Suomen vastaisessa taistelussa kykeni saavuttamaan. Neuvostoliiton hyökkäys – ”Stalinin neljäs strateginen isku” – oli perusteellisesti valmisteltu ja suunniteltu. Suomalaisten asemat, linnoitteet ja tukikohdat oli ilmakuvattu 87 000 km2:n alalta, ja hyökkäystä edeltäneinä viikkoina pidettiin kaikkien aselajien valtavia yhteistoimintaharjoituksia. Neuvostoliittolaisen menettelytavan mukaisesti oli voimien kokoaminen huolellisesti naamioitu. Klassista ”maskirovkaa” – harhautusta – sovellettiin harvinaisen tehokkaasti. Kuten jo todettu, Suomen korkein sodanjohto oli samanaikaisesti sokea kaikille hyökkäyksen merkeille ja jatkoi eloaan asemasodan huolettoman toiveajattelun vallassa.
Sen sijaan Itä-Karjalassa olleet suomalaiset sotilaat puuhailivat linnoittaen puolustuslinjaa, joka sitten myöhemmin luovutettiin lähes ilman taistelua, kun oli pakko irrottaa joukkoja kiireellisiin kuljetuksiin Karjalan kannakselle. Suomessa ei myöskään haluttu nähdä Viipurin symboliarvoa venäläisille – Pietari Suurihan oli ”vapauttanut” kaupungin vuonna 1710, kun hän edellisvuonna oli murskannut Kaarle XII Pultavassa. Nyt Stalin velkoi vielä hyvitystä talvisodan vuosina 1939–1940 aiheuttamasta häpeästä. Tuolloin Suomi oli taistellut yksin moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja puna-armeija kykeni vasta kahden kuukauden voimien kokoamisen jälkeen murtautumaan Mannerheim-linjan läpi. Aamulla 9. kesäkuuta 1944 venäläisten perinteisesti ”Bog vojnyksi” eli sodan jumalaksi kutsuma tykistö herätti Mikkelin päämajan shokinomaisesti, kun tykkitulen jyrinä kuului Valkeasaaresta jopa 200 kilometrin päähän.
Vaikka tykistö jauhoi suomalaisten ensimmäisen puolustuslinjan linnoitteet tomuksi, ei suomalaisten puolustus lannistunut, vaan onnistui kokoamaan voimansa päivä päivältä lujittuvaan vastarintaan. Ilja Moštšanski esittää kirjassaan yksityiskohtaisen päivästä toiseen etenevän kuvauksen neuvostojoukkojen etenemisestä Karjalan kannaksella Viipurin valloitukseen (”vapautukseen”) 20. kesäkuuta 1944 saakka. Hänen tekstinsä perustuu etupäässä neuvostoaikaisiin tutkimustuloksiin, ja hän on säilyttänyt tuolle ajalle ominaiset sanonnat. Viipurin valloituksen kuvauksen jälkeen kirjoittajan kynä menettää teränsä, ja yksityiskohtaisen Tienhaaran, Tali-Ihantalan ja Vuosalmen taistelujen kuvauksen sijasta kirjan loppuosa käsittelee etupäässä neuvostojoukkojen Itä-Karjalan takaisinvaltausta, joka tapahtui juhannuksen tienoilla 1944. Puna-armeijan eteneminen Syvärillä ja Äänisellä Laatokan Karjalaan helpotti olennaisesti suomalaisten ratkaisua hylätä miehitetty Itä-Karjala vapaaehtoisesti. Kirjoittaja ohittaa tässäkin yhteydessä viimeiset erämaataistelut, jotka päättyivät suomalaisten voittoon, kun kaksi puna-armeijan divisioonaa pakotettiin takaisin Ilomantsista elokuussa 1944. Moštšanski esittää suurten linjojen kanssa rinnakkain yksittäisten sotilaiden, panssarivaunuja lentokonemiehistöjen sankarillisia tekoja, mutta lukijan on vaikea löytää tekstistä kriittistä analyysiä puna-armeijan sotatoimista. Koska kirjoittaja ei tunne hyvin nykyaikaista suomalaista sotahistorian tutkimusta ja hänen katsomuksensa eroaa melko lailla Suomessa yleisesti hyväksytyistä käsityksistä, ovat suomalaiset asiatarkastajat nähneet välttämättömäksi sisällyttää tekstiin epätavallisen suuren määrän huomautuksia. Kaikki tähän laitokseen tehdyt oikaisut ja selitykset perustuvat viimeisimpiin tutkimustuloksiin ja ne on osoitettu merkinnällä ”asiatark. huom.”. Käännöksen ovat asiatarkastaneet Suomen huomattavimmat panssarijoukkojen historian asianmaan tuntijat, diplomi-insinööri, insinöörimajuri evp Esa Muikku ja everstiluutnantti Erkki Käkelä yhdessä allekirjoittaneen kanssa. Esa Muikun perusteos Suomen panssarivaunuista sisältyi jo kirjan venäläisen alkuperäislaitoksen – jossa on myös ”lainattu” tiettyjä valokuvia Muikun ja Käkelän julkaisuista – lähdeluetteloon. Moštšanskin kirjan kuvituksena on pääasiassa paljon arkistovalokuvia, joita ei aiemmin ole Venäjän ulkopuolella nähty. Kuvat ovat suurelta osin otettu taistelujen aikana ja ne ilmentävät neuvostojoukkojen etenemisen suurta voimaa, suomalaislinnoitteiden tuhoamista, lukuisien vesiesteiden ylittämistä sekä erityisesti teknisten aselajien monipuolista kalustoa. Suomenkieliseen laitokseen ovat Kari Stenman, Kalevi Keskinen sekä Erkki Käkelä ja erityisesti Esa Muikku antaneet käyttöön korkeatasoisia alkuperäiskuvia niin suomalaisista kuin neuvostoliittolaisistakin sotakoneista. Lisäksi kuvia on saatu tunnetuilta venäläisiltä sotahistorioitsijoilta Gennadi Petrovilta ja Viktor Kulikovilta sekä allekirjoittaneen kokoelmista. Kaikki suomalaisten kuvien tekstit on oikaistu samoin kuin myös osa venäläisten kuvien teksteistä. Tämän laitoksen tarkastuksessa on käytetty arkistotietoja Suomen sota-arkistosta sekä Venäjän puolustusministeriön keskusarkistosta (TsAMO) Podolskista. Suomen paras Viipurin rakennuskulttuurin asiantuntija, arkkitehti Juha Lankinen on yksityiskohtaisesti tunnistanut ainutlaatuiset Viipuri-kuvat, jotka on otettu vain muutama päivä sen jälkeen kun Puna-armeija valtasi ”karjalaisten pääkaupungin”. Juha Lankinen on myös laatinut erillisen liitteen ainutlaatuisine valokuvineen Viipurin jällenrakentamisesta jatkosodan aikana 1941-1944.
Vaikka Moštšanski korostaa erityisesti menestyksiä, on selvää, että puna-armeija ei Suomen vastaisella pitkällä rajalla yltänyt vuoden 1940 rajoille kuin vain hyvin kapealla lohkolla, eivätkä saavutukset sielläkään tuntuneet kovin pysyviltä. Suurin osa luovutetuista alueista tyhjeni vasta aseleposopimuksen jälkeen 19. syyskuuta 1944, kun lähes koko niiden väestö joutui siirtolaisiksi ja asutettiin länteen Kanta-Suomeen, joka menetti näin viljavimmat ja kauneimmat alueensa. Tyhjentyneet seudut täyttyivät kaikkialta Neuvostoliitosta tulleista ”uudisrakentajista”. Vuosina 1948–1949 Kreml päätti hävittää kaikki viittaukset alueen aikaisempaan menneisyyteen ja otti käyttöön täysin uudet ja keinotekoisesti luodut neuvostoliittolaiset paikannimet. Ne kuulostavat kovin epäsopivilta aikaisempien asukkaiden korvaan – he eivät olleet menettäneet ainoastaan kotejaan, vaan nyt heiltä vietiin myös menneisyys ja perinteet. Kirjan alkuperäistekstissä käytetään uusia nimiä selittämättä samalla historiallisia suomalaisia paikannimiä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat myös venäläiset tutkijat kiinnostuneet poliittisesti määrätystä nimenkäytön ”steriloinnista”, jota kutsutaan myös ”toponymiseksi muutokseksi”. Tässä laitoksessa venäläiset paikannimet on selitetty erillisessä liitteessä. Liitettä täydentää selittävä esipuhe Neuvostoliiton Suomeen koskaan kuulumattomien alueiden suomenkielisistä paikannimistä. Kaikki kartat, joiden määrää on tuntuvasti lisätty, ovat graafikko Samuel Svärdin tunnetulla taidolla piirtämiä.
Carl-Fredrik Geust
Dipl.ins.
Suomen sotahistoriallisen seuran hallituksen jäsen
Suomen ilmailumuseoyhdistyksen kunniajäsen.
