Leighton Gage: Haudatut muukalaiset
Alkuteos Buried Strangers
Suomennos Pasi Rakas Jääskeläinen
ISBN 978-952-5874-11-2
Sydneyn päiviä,
Pariisin öitä,
Rooman pitkiä, pysähtyneitä iltapäiviä
ja sitä pahuksen baaria Martinezilla.
– – he päättivät ostaa – –
pellon muukalaisten hautapaikaksi.
Evankeliumi Matteuksen mukaan 27: 7
ENSIMMINEN LUKU
”Se on jossakin näillä main”, Hans sanoi ja heilautti taskulampun
kiilaa oikealle. Valo siirtyi pimeydestä, joka ammotti
heidän edessään, kohti kasvuston muodostamaa tiheää seinää.
Geraldo murahti vastaukseksi, ohjasi kuormurin korkeaan
ruohikkoon, joka reunusti urille ajettua maantietä. Hän painoi
jarrua.
Hans könysi pelkääjän paikalta ja katosi pusikkoon.
Kaksikymmentä sekuntia myöhemmin hän palasi.
”Joo, täällä näin”, hän sanoi, ”tuon ison puun toisella puolella.”
”Ne ovat kaikki isoja puita”, Geraldo sanoi.
”Tuo puu tuossa”, Hans sanoi ja kuljetti lampun valoa ylhäältä
alas sen runkoa.
Gilda Caropreso empi hetken. Lämmin auto houkutteli jäämään.
Muut aukoivat jo ovia ja purkivat välineistöä. Geraldo
ripusti molemmat kameralaukkunsa hihnoista olalle, jotta
kädet olisivat vapaat raskaampien hommien varalta. Fernando
kaivoi esiin termospullon, jossa oli kuumaa kahvia. He seisoivat
hetken paikoillaan ja nojailivat ajoneuvoihin, puhaltelivat
käsiinsä ja odottivat, että aamu koittaisi.
Sitten he lähtivät etsimään ruumista.
Huurre kuorrutti samambaia-saniaisia kuin sokeri, ja yön
eläimet rapistelivat pimeässä. Gildan hengitys oli valkeaa
höyryä, joka levisi ja haipui tuulettomaan ilmaan. Hän
erotti kahdesti laukauksia, jotka kuuluivat läheisen kehätien
liikenteen läpi. Lämpötila oli kaksi astetta pakkasen puolella.
He olivat sademetsässä alle kahdenkymmenen kilometrin
päässä kaupungista, joka oli eteläisen pallonpuoliskon suurin.
Heitä saartava viidakko oli tiheä kuin missä päin tahansa
Amazoniaa.
Yoshiro Tanaka katsahti jalkoihinsa ja murahti. Hänen
painonsa oli rikkonut jään, ja hän seisoi paksussa punaisessa
mudassa. Pienikokoinen poliisi astui kiinteämmälle kamaralle,
kumartui ja alkoi pyyhkiä tahmaa kourallisella kuivuneita
lehtiä, joita hän oli kerännyt metsän pohjalta.
Tanaka, joka oli Gildaa puoli päätä lyhyempi, oli delegado
titular. Hänen asemassaan olevan miehen ei olisi tarvinnut
turmella kenkiään. Oikeastaan hänen ei olisi tarvinnut edes
olla siellä keskellä sademetsää. Mutta omalla toimialueellaan,
sillä, joka kuului hänen poliisipiirinsä vastuulle, Tanaka saattoi
tehdä, mitä häntä huvitti. Ja se mikä huvitti Tanakaa, oli
tuntea ryöpsähdys adrenaliinia, jonka hänessä aiheutti käyminen
rikospaikoilla.
Gilda otti oppia Tanakan harha-askeleesta ja loikkasi mudalta
turvaan. Hänen kaksi apulaistaan, Fernando ja Geraldo,
raahasivat työkalusarjaa, ruumispussia ja paareja (ja Geraldolla
lisäpainoa toivat vielä kameralaukut), eivätkä he kyenneet
noudattamaan esimerkkiä. Muta maiskahteli, kun miehet sadattelivat
ja suoriutuivat eteenpäin.
Ylämäen jälkeen tuli aukio. Kohdan kauimmaisessa reunassa,
ehkä viidentoista metrin päässä, näkyi pallomainen
esine. Hans pysähtyi ja viittoi käsillään.
”Olin tismalleen näillä main”, hän sanoi, ”kun Moppi
huomasi minut.”
Hans – hänellä oli jokin teutoninen sukunimi, jonka Gilda
oli välittömästi unohtanut – oli noin kaksikymmentäviisivuotias,
sinisilmäinen ja vaaleatukkainen. Selvästi saksalaisten
siirtolaisten jälkikasvua. Moppi taas – kaksikymmentä vuotta
edellistä nuorempi ja ruskeasilmäinen ja oikealta nimeltään
Herbert – oli vanhaenglanninlammaskoira, jonka omisti
Hansin työnantaja senhor Manfredo. Hansin mukaan eläin
oli pakenemisen asiantuntija, koiramaailman Houdini. Mies
väitti, että puolet hänen pestistään kului koiran etsintään.
”Se löysi tällaisen ison luun”, Hans sanoi samalla kun lähti
kulkemaan eteenpäin ja levitti käsiään aivan kuin kertoisi
kalavaletta, ”ja juoksi minua vastaan se pahus suussaan. Minä
luulin, että se oli peräisin lehmästä – kunnes näin tuon.”
Hän osoitti pallomaista esinettä.
Kallo oli enää vain muutaman metrin päässä. Gilda saattoi
nähdä molemmat silmäkuopat, mutta leukaluu oli yhä
hautautuneena maahan.
Fernando ja Geraldo laskivat kantamuksensa. Fernando
aukaisi laatikon kannen ja alkoi purkaa välineistöä. Geraldo
otti kameran esiin ja alkoi panna filmiä paikoilleen. Gilda
polvistui saadakseen paremmat näkymät ruumiiseen. Luut olivat
vailla lihaa. Mädäntymisen hajua ei ollut. Joitakin mustia
suortuvia roikkui yhä otsalla. Hän otti lateksisormikkaat
farkkujensa taskusta, räpytteli silmiään salamavalossa, joka oli
peräisin Gerardon ensimmäisestä otoksesta, ja tarttui keskikokoiseen
pensseliin.
Tanaka lämmitteli hieromalla käsiään yhteen ja sanoi
Hansille jotakin, mitä Gilda ei voinut kuulla. Oli se mitä hyvänsä,
niin se sai Hansin taas puhumaan. Kuoleman läheisyys
saa useimmat ihmiset hiljaisiksi, jopa kunnioituksen valtaan,
mutta ei Hansia. Hans tykkäsi puhua.
Hans kertoi, että hän oli havainnut Mopin katoamisen
juuri ennen lounasaikaa. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä,
kuinka kauan eläin oli ehtinyt olla karkuteillä, sillä piha oli
suuri ja siellä oli pensaita ja puskia, joiden keskellä Moppi
mieluusti piileskeli. Sitä paitsi hänellä oli kesken tuhat muuta
asiaa, jotka senhor Manfredo hänen niskoilleen sälytti,
kuten autojen pesu ja uima-altaan puhdistaminen. Ei hänen
voitu odottaa pitävän koko ajan silmällä yhtä piskiä.
”Ja sitten minä näin taas yhden kolon aidan alla. Joka
ainoa kerta, kun se kaivaa reittinsä ulos, minä lyön siihen
kohtaa maata seipäitä, jotta se ei pääse ryömimään samasta
paikasta toiste. Mutta sitten se menee ja kuopii jostakin
muualta. Minä olen lyönyt seipäitä joka puolelle. Pihan perä
alkaa näyttää joltakin sellaiselta linnakkeelta, joita on niissä
vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa, joissa on länkkäreitä ja
intiaaneja.”
”Eikö koira ole palannut koskaan omin tein?” Tanaka kysyi.
”Ei ikinä. Se tykkää vaellella ympäriinsä, kuseskella toisten
ihmisten aitoihin, tunkea kirsunsa muitten koirien persereikiin…
huh, anteeksi senhora.”
”Senhorita”, Gilda korjasi katsomatta ylös.
”Senhorita”, Hans toisti. ”Ja juoksennella lasten perässä.
Moppi on hulluna lapsiin.”
”Ai ystävällinen, vai?”
”Kirottu turri menee kenen tahansa luo, joka puhuttelee
sitä. Kenen tahansa. Sitten se kuolaa ne yltympäriinsä.”
”Se olisi tuon perusteella helppo varastaa. Osunko oikeaan?”
”Osutte aivan oikeaan. Minun tietääkseni koira on maksanut
maltaita, ja senhor Manfredo pelkää kuollakseen, että se
katoaa. Jos satun huomaamaan, että Moppi on karkuteillä,
tehtäväni on jättää kaikki muu ja mennä sen perään.”
”Eipä kuulosta siltä, että juuri pitäisit koirasta”, Tanaka
sanoi.
Gilda oli seurannut keskustelua samalla kun hän kaapi
lastalla varovasti maata kallon ympäriltä, ja hänestä tuntui,
että Tanaka oli esittänyt kommenttinsa vain saadakseen caseiron
kiihtymään.
Oli se delegadon tarkoitus tai ei, mutta se toimi.
”Ai että pitäisin koirasta? Pitäisin siitä. Lasketko leikkiä?”
”No miksi et vain antaisi sen jäädä karkuteille – pysyvästi?”
”Siksi että silloin senhor Manfredo saisi raivarin. Teidän
pitäisi olla paikalla, kun hän tulee töistä kotiin. Moppi vinkuu
ja nuolee, ja senhor Manfredo paijaa ja päästää pusuttelun
ääniä. Lyön vetoa, että jos Moppi oppisi kokkaamaan,
senhor Manfredo ajaisi senhora Cristinan tien päälle ja veisi
hurtan vihille. Jos koira jäisi minulta pysyvästi karkuteille,
seuraava, joka ovesta astuisi, olisin minä. Senhor Manfredo
antaisi minulle potkut alta aikayksikön. Ensimmäinen asia,
jonka hän kysyi minulta, kun hain hommaa, oli että pidänkö
koirista.”
”Ja sinäkö sanoit pitäväsi?”
”Se ei ollut vale”, Hans puolustautui. ”Tuolloin minä pidinkin.
Seuraavaksi senhor Manfredo kutsuu Mopin sisään,
ja Moppi hyppii ympärilläni, ja minä rapsutan sitä korvan
takaa ja senhor Manfredo antaa homman minulle. Voi Luoja,
jos olisin tiennyt mihin ryhdyn, en olisi koskaan hakenut
hommaa. Panitteko merkille sen karvan määrän? Senhor
Manfredo vaatii, että koira harjataan joka päivä. Joka. Ainoa.
Päivä.”
Tanaka toden totta oli pannut karvan määrän merkille.
Sitä roikkui aimo määrä hänen housuissaan – kuten myös
vana Herbertin kuolaa – mikä oli perua aamusta, kun he pysähtyivät
talolla ottamaan oppaansa kyytiin.
”Otan osaa”, Tanaka sanoi, mutta ei niin, että hän olisi
oikeasti piitannut. ”Palataan itse tapahtumiin. Otit siis mukaasi
koiran remmin…”
”Joo, otin remmin ja lähdin etsimään hurttaa.”
”Mutta et siis aivan heti?”
”En. Minähän kerroin. Söin ensin lounaan. Syödä pitää,
eikö vain? Ei siinä mennyt kauaa. Ehkä kaksikymmentä minuuttia,
korkeintaan.”
”Jatka.”
”Joten niinpä minä kuljen ympäriinsä ja ympäriinsä seuraavat
neljä tuntia, ja sitten, juuri ennen pimeää, kuulen sen
haukun.”
”Ja tiesit sen olevan juuri sinun koirasi, koska…”
”Se ei ole minun koirani. Se on senhor Manfredon koira.
Mutta minä tunnistin sen Mopiksi, koska Mopin haukku
on erilainen. Te kuulitte sen. Aivan kuin sillä olisi käheä
kurkku tai jotain. Kuin jollakin tyypillä, joka on juuri tullut
stadionilta, jossa hän on huutanut niin, että on kadottanut
äänensä.”
Tanaka hymyili sävyisään tapaan, aivan kuin olisi ollut
ensimmäinen kerta, kun Hans käytti tuota vertausta.
Mitä se ei ollut.
”Joten minä, kuten sanoin, seurasin ääntä, päädyin polulle,
tulin tälle kentälle ja löysin sen järsimässä tuota luuta. Se
antoi minun ottaa sen suustaan vain koska luuli, että alkaisin
heitellä sen kanssa.”
”Ja sitten sinä…”
”Vilkaisin kerran kalloa, panin remmin koiran kaulaan,
painuin hittoon täältä ja soitin teidät paikalle.”
Tanaka nyökkäsi ja kääntyi Gildan puoleen.
”Päätin jättää homman aamuun”, hän sanoi. ”Voisitko
kuvitella, että löytäisit tämän paikan pimeässä?”
Gilda pudisti päätään ja nousi seisomaan.
”Tämä kohta on kalteva”, hän sanoi. ”Hauta ei ollut syvä.
Eroosio on luultavasti saanut tämän naisen jäännökset paljastumaan.”
”Naisen?” Tanaka kuulosti yllättyneeltä. ”Kuuluuko kallo
naiselle?”
”Oletettavasti.”
Gilda osoitti mustaa suortuvaa, joka yhä roikkui kallosta.
Se oli pitkä, eli tuskin kuului miehelle.
”Hän on ollut täällä pidemmän aikaa”, Gilda sanoi. ”Lihaskudosta
ei ole juuri jäljellä.”
”Olisiko se koiran tekosia?” Tanaka sanoi.
”Ei ole. Siitä ovat vastuussa maatuminen ja hyönteiset.
Suurin osa luista vaikuttaa olevan paikoillaan, mutta siitä
voin olla varma vasta kun saamme hänet IML:ään.”
IML, Instituto Médico Legal, oli São Paulon johtavan
kuolinsyyntutkijan päämaja sekä paikka, jossa Gilda vietti
suurimman osan ajastaan. Hän oli hoikka ruskeaverikkö,
joka näytti liian nuorelta voidakseen olla patologi, joka on
valmistunut ammattiin. Jos hän jätti laittamatta rintaansa
merkin, joka kertoi hänen asemastaan, luulivat ruumishuoneella
vierailijat usein, että hän oli sihteeri tai lääketieteen opiskelija.
Gilda oli juuri aikeissa polvistua uudestaan, kun aurinko
lipui heitä ympäröivän metsänreunan yli. Pitkät varjot
heittyivät yli aukion ja paljastivat kohoumia, jotka erottuivat
vihreästä matosta. Muuttunut valaistus toi yhtäkkiä esiin
suorakulmion muotoisia kumpareita, joita oli rivi rivin perään.
Gilda näki ne ensimmäisenä. Hän sai juuri ja juuri estettyä,
ettei pannut huulilleen toista kättänsä, jota peitti lateksisormikas.
Hansin suu revähti auki. Tanaka vain tuijotti.
Hautoja. Kymmeniä hautoja siistissä rivissä.
Herbert, alias Moppi, ei ollut löytänyt itselleen leikkikaveriksi
vain yhtä ruumista. Se oli löytänyt kokonaisen kalmiston.
