”Kun kirjoitin kirjaa, en kertonut ulkopuolisena Vladislauksen tarinaa, olin Vladislaus.”
K: Paholaisen vasara sijoittuu nykypäivän Helsinkiin, mutta yksi sen keskeisistä henkilöistä on 1400-luvulla elänyt prinssi Vladislaus, jonka uskotaan olevan Bram Stokerin luoman kreivi Draculan historiallinen esikuva. Miksi halusit kirjoittaa prinssi Vladislauksesta, kirjailija Juha-Pekka Koskinen?
V: Olin monissa eri yhteyksissä tutustunut sekä historialliseen Valakian voivodiin Vlad Draculaan että fiktiiviseen kreivi Draculaan. Mitä enemmän luin historiallisesta Vladista sitä enemmän hahmojen ristiriita alkoi vaivata minua.
Kristikunnan fanaattisesta puolustajasta oli aikojen saatossa muodostunut hirviö, jonka pahuus oli suorastaan käsite. Minulla oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa Vladista erilainen näkemys ja sen esiintuominen tuntui erittäin tärkeältä. Myytit ja legendat kietoutuvat Vladin hahmossa toisiinsa tavalla, joka on sekä kiehtova että pelottava.
K: Kyse on merkittävästä historiallisesta hahmosta, joka on alkanut elää omaa elämäänsä myös populaarikulttuurissa. Arveluttiko sinua lähteä kirjoittamaan näin ”isosta” henkilöstä romaania?
V: Ei oikeastaan. Jo ristiretkiromaaneissa olen käsitellyt historiallisia hahmoja, joiden merkitys omana aikanaan oli erittäin suuri. Minulla on aina vahva näkemys siitä, mitä olen tekemässä. Uskon siihen totuuteen, jota kirjoitan ja pystyn myös seisomaan sen takana. Kun materiaalia on tarpeeksi, ihmisestä voi piirtää melko tarkan luonnekuvan aikojenkin takaa. Historiallisten totuuksien säilyttäminen on tietysti tärkeää, sillä kyseessä on kuitenkin oikea henkilö, jonka identiteettiä on syytä kunnioittaa. Jos haluaa yksinkertaistaa asiaa, voi sanoa, että pohjatyön tuloksena Vladislaus alkoi lopulta puhua minulle.
K: Vladislaus sanoo eräässä kohtauksessa näin: ”Älä sano minulle, että joku irlantilainen sadunkertoja olisi synnyttänyt minut, sillä jos minua ei olisi ollut, sinun irlantilaisesi olisi syntynyt turkkilaisena.” Tämä lienee historiallisessa mielessä totta ?
V: Kyllä. Kun Konstantinopoli valloitettiin 1453 Mehmet II:n toimesta, kristitty Eurooppa oli kaaoksen partaalla.
Vuosikymmenten ajan näytti, että osmaanien valtakunnan laajenemista ei pysäytä enää mikään. Ilman Vlad Tepesiä olisi hyvinkin ollut mahdollista, että Turkin valtakunta olisi levinnyt Atlantille saakka ja siitä kanaalin yli niin Englantiin kuin Irlantiinkin. Historian käänteet ovat usein olleet hiuskarvan varassa. Vaikka nykyään ei uskota yhden ihmisen voivan muuttaa mitään, se ei pidä paikkaansa. Jokainen suuri muutos alkaa yksilöstä.
K: Kirjan päähenkilö on tutkija Matias Rakola, joka tekee väitöskirjaansa mielisairaalan potilaasta, joka väittää olevansa em. prinssi Vladislaus. Ensivaikutelma Vladislauksesta – tai Laurista, kuten häntä sairaalassa kutsutaan – on selvä tapaus: hullu. Askel kerrallaan lukija alkaa kuitenkin epäillä, että ehkä Lauri on juuri se henkilö joka hän väittää olevansa ja että mielisairaalassa tapahtuu yliluonnollisia asioita. Onnistut ylläpitämään romaanissa valtavan jännitteen ja jännityksen. Kuinka tarkkaan olit hahmotellut romaanin juonen ennen kuin aloit kirjoittaa sitä? Kertoisitko samalla hiukan työtavoistasi.
V: Tapahtumat olivat pääpiirteissään selvät ennen kuin kirjoitin edes ensimmäistä lausetta. Jokaisessa tarinassa henkilöillä on kuitenkin tilaa kasvaa haluamaansa suuntaan. Heidän käytöksensä määrää joidenkin tapahtumien yksityiskohtia ja syntyy myös joitakin ylimääräisiä kohtauksia. Yleensä tarinan keskushenkilö on se, johon samaistun voimakkaasti. Kun kirjoitin kirjaa, en kertonut ulkopuolisena Vladislauksen tarinaa, olin Vladislaus. Samaistumisen kyky on minulla luontainen lahja ja kirous. Ilman sitä tarina jäisi etäiseksi. En osaa enkä oikeastaan haluakaan selittää asiaa tarkemmin. Minulle riittää, että tämä tapa tuo tarinaan yksityiskohtia, joita arkeologit saavat selville vasta tulevaisuudessa. Näin kävi muun muassa silloin, kun kirjoitin romaanin Viisi todistajaa. Kirja sisältää Juudaksen evankeliumin, joka löydettiin myös oikeasti pian kirjan ilmestymisen jälkeen.
K: Luin Paholaisen vasaraa yksin yöllä vanhalla, kesänviettopaikaksi muutetulla juna-asemalla ja olin hetkittäin kauhusta jäykkänä, vilkuilin olkani yli ja säpsähtelin jokaista rasahdusta. Kauhu kirjassasi syntyy paitsi tapahtumista, myös siitä mitä ei kerrota ja tiedon vajavaisuudesta. Minkälaista on kirjoittaa kauhua, jota Paholaisen vasara myös väistämättä on?
V: En lähtökohtaisesti kirjoittanut kauhua vaan tarinan Vladista. Tarina tuo mukanaan omat sävynsä, mitkä tässä tapauksessa ovat kieltämättä hiukan pelottavat. Kauhu ei synny täysin käsittämättömistä hirveyksistä vaan aivan tavallisista asioista. Kun huomaamme, että tämä todellakin voi tapahtua, pelko on aitoa. Kirjan kirjoittamisen aikana tosin huomasin, että työhuoneeni puulattiat ja portaat pitivät öisin tavallista enemmän meteliä eikä koirakaan enää viihtynyt seurassani. Minua ajoittain vaivaava nenäverenvuoto oli melkein säännöllistä. Mutta tämä kaikki oli tietysti sattumaa ja selittyy kuivalla huoneilmalla…
K: Kauhua kirjoitetaan aika vähän Suomessa ja jos puhutaan korkeakirjallisesta kauhusta, sitä on tarjolla vieläkin vähemmän. Siinä(kin) mielessä kirjasi on poikkeuksellinen. Mistä uskot tämän kauhugenren heikkouden johtuvan?
V: Ehkä juuri siitä, että kauhua kirjoitetaan usein väkisin kauhuksi. Tarinan täytyy hakea rauhassa suuntansa ja jos se on kauhua, se todella on sitä. Mikään keinotekoinen juonenkäänne ei synnytä aitoa kauhua, sen synnyttää tarinan väistämätön soljunta synkkyyteen. Pelottavin hirviö on aina se, jota ei voi nähdä kunnolla. Siihen perustuu myös pimeänpelko. Pelkäämme sitä, mitä emme voi nähdä, emme niinkään sitä, mitä näemme.
K: Romaanissasi on vahva rikosjuoni, johon ylimääräisen kierteen tuo mahdollisuus yliluonnolliseen. Jos syyllinen murhaan voi olla 600-vuotias kuuluisa massamurhaaja, alkaa juoni koukuttaa kahdella tasolla. Lukija joutuu avartamaan omaa pohdintaansa ja veikkailuaan syyllisestä. Pistät siis myös rikoskertomukseen uusille raiteille!
V: Niin, murha ei vanhene koskaan. Ehkä tämä rikoksista kauhein ylittää ne rajat, joihin olemme tottuneet. Ja kun astumme rajan yli, emme voi koskaan tarkasti tietää mitä kaikkea toisella puolella on. Murha on rikoksena peruuttamaton. Sen seurauksia ei voi sovittaa tai korvata millään tavalla.
K: Leikittelet kirjassasi ajatuksella kuka todellisuudessa on hullu. Tämä tuo lisäjännityksen romaaniin, kun lukija huomaa pohtivansa terveen ja hullun häilyvää raja-aluetta. Pelottavammaksi asian tuo ajatus siitä, että ihminen voi olla hullu tajuamatta sitä – vääristynyt todellisuus muuttuu aidoksi, se on hullun kannalta järkevää. Pelko on siis myös – vai jopa ennen kaikkea? – ihmisen pelkoa itseään kohtaan? Tai kuten kirjoitat: Pimeässä ei ollut muuta pelättävää kuin minä.
V: Poikkeavuus luetaan melkein aina sairaudeksi. On hyvin helppoa ajatella, että suuri massa on aina oikeassa. Se ei kuitenkaan ole totuus, sillä suuret massat määrittelevät vain laskennalliset todennäköisyydet. Se, mikä on epätodennäköistä, ei ole kuitenkaan mahdotonta. Kun ihminen tarkastelee itseään, hän torjuu kaikki ne tunteet, joita hän pitää epätavallisina. Kirjassa Petra [Matiaksen ex-tyttöystävä ja mielisairaalan johtaja] leikittelee ajatuksella, että juuri torjutut tunteet ja spontaanin reagoimisen tukahduttaminen ovat vieneet ihmiseltä kyvyn tehdä tai kokea ihmeitä. Haluamme kieltää itsestämme sen osan, mikä ei ole yleisesti enää hyväksyttävää. Keskiajalla äärimmäistä hurmioitumista ei pidetty lainkaan epätavallisena.
K: Romaanisi on kertomus myös rakkaudesta, joka on tuhoon tuomittu. Tai oikeastaan kahdestakin rakkaudesta – Matias Rakolan nykyisestä ja menneestä suhteesta, jotka hetkellisesti vaihtavat myös paikkaa. Rakkaus Paholaisen vasarassa on kuitenkin jollain tavalla vinoon kasvanutta, sairastunutta. Ainoa puhtaalta vaikuttava rakkaus – Matiaksen suhde vuosikausia sitten kadonneeseen ja kuolleeksi oletettuun äitiinsä – paljastuu sekin rujoksi. Lähimmäksi puhdasta rakkautta näyttää lopulta pääsevän Vladislaus, joka suree Elena-vaimoaan. Siis kuuluisa seivästäjä ja massamurhaaja murenee rakkaimpansa menetyksen edessä. Ja tämäkin rakkaus se on moniselitteisempi asia, kuten romaani paljastaa. Onko väärin sanoa, että Paholaisen vasara on myös kirja rakastamisen vaikeudesta?
V: Mikä on rakkauden hinta ja kuinka rakkautta voi verrata toiseen rakkauteen? Vladislaus rakastaa maataan ja vaimoaan, mutta hänen on valittava, kumman puolesta hän uhrautuu. Hän rakastaa eri tasoilla eri asioita mutta yhtä vahvasti. Rakkaus on vaikea asia, sillä ihmisten on vaikea erottaa sitä, ovatko he rakastuneita omaan rakkauden tunteeseen vai rakastavatko he oikeasti jotakin. Äärimmäinen rakkaus on uhrautumista, ei omistamista.
K: Yksi kirjan henkilöistä, mielisairaalassa työskentelevä hoitaja Janne Järvelin, paljastuu romaanissa rasistiksi, joka perustelee aatettaan ”lohikäärmeen veljeskuntaan kuulumisella.” Voitko kertoa lyhyesti, mikä lohikäärmeen veljeskunta on?
V: Lohikäärmeen veljeskunta perustettiin 1387 suojelemaan Pyhää Saksalais-Roomalaista keisarikuntaa ja sitä tuolloin hallinnutta Luxemburgin sukua. Kuten muutkin sotilaalliset veljeskunnat, se taisteli myös pakanoita ja vääräuskoisia vastaan, siis puolusti kristinuskoa. Tuona aikana suurin uhka oli luonnollisesti muslimit, jotka uhkasivat hävittää koko kristikunnan. Vlad Tepesin isä liittyi veljeskuntaan 8.2.1431 ja näin hänestä tuli lohikäärme, Dracul, ja Vladislauksesta lohikäärmeen poika, Dracula. Tosin on olemassa teorioita, että Lohikäärmeen veljeskunta ainoastaan herätettiin uudestaan eloon Luxemburgin suvun toimesta, mutta se tarina on lähes 30 000 vuotta vanhempi, joten se säästettäköön toiseen kertaan.
K: Mielisairaalassa, johon romaanin useat tapahtumat sijoittuvat, työskentelee turkkilainen siivooja Mehmet Bey, ”Memmu”. Hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta Suomessa maahanmuuttajalääkäri kelpaa vain siivoojaksi – ja lisäksi hänet murhataan julmasti. ”Memmun” hahmo on romaanin juonen kannalta oleellinen osa tarinaa, mutta olin lukevani hänessä myös pientä ja hienovaraista kommentaaria nykyiseen yhteiskunnalliseen menoon.
V: Niin, kyse on jälleen uskosta ja luottamuksesta. Pelkäämme kaikkea tuntematonta emmekä luota muuhun kuin tuttuun ja turvalliseen. Normista poikkeaminen aiheuttaa syrjäytymistä.
K: Kirjoitat yhdessä kohtaa näin: ”Keskinkertaisuus ei ollut mitään. Siihen ei sisältynyt nerouden suomaa, humalluttavaa kaikkivoipaisuudentunnetta, ei hulluuden rajamailla keikkumisen synnyttämää jännitystä. Keskinkertaisuus oli massojen ominaisuus, se piti maailman koossa.” Keskinkertaisuus ei kuitenkaan näytä kelpaavan useimmille ihmisille enää – julkisuus itseisarvona kiinnostaa useita nuoria ja harva laittaa deittiilmoitukseensa olevansa ”keskiluokkainen ja tavallinen suomalainen”. Mutta pakkomielteinen halu nousta massojen yläpuolelle voi johtaa kauheuksiin – eivätkö esimerkiksi kouluampujien motiivit ole sukua tälle toiveelle?
V: Ehdottomasti. On helpompi olla hullu kuin viisas. Ainoa keino erottua massasta on tehdä paljon töitä tai tehdä jotakin järjettömällä tavalla tavallisuudesta poikkeavaa. Ikävä kyllä moni on valinnut tuon jälkimmäisen tien. Mutta kuten sanottu, keskinkertaisuus on hyve, joka pitää maailman toiminnassa.
K: Ihminen pakenee keskinkertaisuutta ja todellisuutta viihteeseen, jota kirjallisuuskin usein on. Kirjoitat kotisivuillasi: ”Kirja on halpa matkalippu toiseen maahan, aikaan ja elämään.” Se on hyvä määritelmä kaunokirjallisuudesta. Suurten tarinoiden ajan on usein ennustettu loppuneen, mutta ihmismieli taitaa kapinoida tätä ennustetta vastaan?
V: Tietysti nykyinen medianpaljous turruttaa nopeasti. Kun on lukenut tuhat kirjaa ja nähnyt saman verran elokuvia, voi hyvin äkkiä tuntua siltä, että kaikki on jo koettu. Mutta tarinatkin kehittyvät ja aina syntyy jotakin uutta, jopa ainutlaatuista. Niin kauan kuin tarinoita kirjoitetaan, joukosta nousee esiin myös uusia ja virkistäviä tarinoita. Suurien tarinoiden aika ei ole suinkaan ohi, ne vaativat vain ehkä enemmän aikaa kuin tekijöillä on aina käytettävissä. Jos taiteilijoilla olisi yhä rikkaita mesenaatteja, suuria tarinoita alkaisi syntyä.
K: Paholaisen vasara käsittelee myös ihmisen heikkoutta ja vahvuutta hyvin mielenkiintoisella tavalla. Romaanin lähes satanistisen vahva persoona Vladislaus on loppujen lopuksi jotain muuta kuin miltä hän näyttää. Romaanin alkupuolella hän sanoo: ”Olin kasvanut ehjäksi eikä minussa ollut enää yhtään pehmeää kohtaa, josta joku olisi voinut päästä sisääni.” Lähempänä totuutta lienee kuitenkin myöhäisempi lause: ”[O]nnettomuuden sattuessa ihmisen sydän käpertyykiveksi, joka halkeaa, ellei sitä pehmennä viinillä.” Jokainen tarvitsee lasillisen viiniä joskus, päänsäryn uhallakin?
V: Vahvuus nousee esiin ainoastaan heikkoutta vasten. Ihminen on todella vahva ainoastaan silloin, kun hän tietää heikkoutensa. Voima ei synny tunteettomuudesta vaan tunteista, laidasta laitaan. Ihminen ei voi olla vahva jos hän ei tiedä mitä on olla heikko.
K: Olet kirjoittanut aikaisemmin loistavia historiallisia romaaneja. Paholaisen vasarassa on myös historiallisia elementtejä, kun Vladislaus kertoo Matiakselle elämästään 1400-luvulla. Saat historian elämään poikkeuksellisella tavalla. Käy samoin kuin romaanissasi, jossa Matias alkaa uskoa Vladislauksen kertovan omaa tarinaansa, vaikka sen ei pitäisi voida olla mahdollista. Huomasin itse alkavani pohtia historiallisen Vladislauksen elämää ja ajattelevani, että näin hänen on täytynyt ajatella ja toimia Onko tämä tavoitteesi ja kuinka paljon joudut tekemään pohjatyötä, jotta saa historiallisen kerronnan näin hienoon lentoon?
V: Pohjatyötä joutuu luonnollisesti tekemään paljon. Aikalaiskuvaukset, joissa historialliset henkilöt ovat sekä
pääosissa että ainoastaan viitteinä marginaalissa, ovat hyvin tärkeitä. Materiaalia pitää olla niin paljon, että näkökulmat ristiinvalottavat toisensa; näin hahmo muuttuu kolmiulotteiseksi, eläväksi. Ympäröivän aikakauden maailman sisäistäminen on tärkeää, mutta tärkeintä on samaistua kuvattavaan henkilöön. Kirjaa tehdessäni aloin ajatella kuin Vladislaus. Elin hänen elämänsä, jolloin ymmärsin, miksi hän teki sen mitä teki. Eläytymisen vuoksi hänen toimintansa oli minulle loogista ja se näkyy tarinassa. Minä en kerro Vladislauksen tarinaa, hän kertoo sen itse.
K: Matias Rakola pohtii romaanissa mahdollisuutta, että Lauri on todellakin Vladislaus. Hän perustelee asiaa mm. sillä, että kristinusko tunnustaa ihmeteot – miksei siis ihminen voisi elää 600 vuotta. Etenkin jos hän on Jumalan asialla, kuten Vladislaus aikanaan ainakin omasta mielestään oli. Ihmeisiin harva enää uskoo mutta ihmisen tarve miettiä elämän tarkoitusta on pysyvä. Kysymys, johon ei ole vastausta, on kaiketi se pahin?
V: Ihmisellä on luontainen tarve tietää vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Kysymykset vailla vastausta aiheuttavat ahdistusta. Ei ole sattumaa, että visailuohjelmat ovat aina olleet television katsotuimpia ohjelmia. Kun vastausta ei tiedetä tarkasti, siirrytään uskon puolelle. Meidän on uskottava kaikki se, mitä emme voi omin silmin todistaa ja omin käsin mitata. Uskonsa menettänyt ihminen ei periaatteessa voi lukea edes sanomalehteä ahdistumatta. Hän ei voi tietää, onko mikään, mitä lehdessä kuvataan, oikeasti tapahtunut? Jos et ole ollut paikalla, et voi varmasti tietää. Usko vapauttaa ihmisen, kaikilla tasoilla. Tiedon varaan voi rakentaa kivitalon mutta uskon varaan voi pystyttää kokonaisen maailman.
K: Paholaisen vasara on seitsemäs romaanisi. Olet tehnyt myös tietokirjan suomalaista rikoskirjallisuudesta, novellikokoelman, osallistunut useisiin antologioihin, pakinoit, teet kolumneja. Et siis kaihda genrerajojen yli loikkimista. Onko tämä sinulle mieleistä vai realiteetti jossa suomalainen kirjailija elää – kaikkia kirjallisia
töitä on tehtävä jotta leipää riittää pöydässä?
V: Ehkä kyse on enemmänkin siitä, että teen asioita jotka koen tärkeiksi. Tarinat etsivät sopivaa ilmaisumuotoa ja julkaisukanavaa. En pakota itseäni tiettyyn muottiin tai kaavaan. Tyylilajien kirjo on myös osa ammattitaitoa. Mitä enemmän osaa eri tyylilajeja, sitä paremmin osaa myös rikastuttaa kutakin tyylilajia. Ihmisen elämä ei ole pelkkää rikosta, arkea, kauhua tai romantiikka. Siksi parhaat tarinatkaan eivät lukkiudu yhteen genreen vaan soljuvat niiden
kaikkien läpi, sujuvasti.
Haastattelu: Jyri Hänninen
Juha-Pekka Koskinen (s. 1968)
Asuu Hämeenlinnassa. Koskinen on suorittanut Helsingin yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon pääaineenaan matematiikka ja Jyväskylän yliopistossa filosofian maisterin tutkinnon kirjoittamisessa.
TEOKSET:
Romaanit
Paholaisen vasara, Helsinki-kirjat 2011
Eilispäivän sankarit, Arktinen Banaani 2011
Punainen talvi, Karisto 2010
Seitsemäs temppeliherra, Karisto 2007
Savurenkaita, Karisto 2006
Viisi todistajaa, Karisto 2005
Ristin ja raudan tie, Karisto 2004
Novellit
Kirjailija joka ei koskaan julkaissut mitään,
Karisto 2007
Tietokirjat
Harkittu murha: Kohti täydellistä rikosromaania,
BTJ 2009
Lisäksi Koskinen on osallistunut lukuisiin kirjallisuusantologioihin.
Vlad III, kristikunnan puolustaja
Vlad III syntyi vuonna 1431 Transilvaniassa, silloisessa Unkarin kuningaskunnassa, joka on nykyisin Romanian eteläosaa. Vlad tunnetaan myös nimillä Vlad Tepes, Vlad Dracula ja Vlad Seivästäjä. Vlad oli Valakian ruhtinas vuosina 1448, 1456 –1462 ja 1476. Vladin hahmon kerrotaan olleen historiallisena esikuvana, kun irlantilainen kirjailija Bram Stoker loi kaikkien tunteman Kreivi Draculan hahmon. Tämä on vaikuttanut ihmisten mielissä myös historiallisen Vladin hahmoon. Tai kuten kirjailija JP Koskinen sanoo haastattelussaan: ”Mitä enemmän luin historiallisesta Vladista sitä enemmän hahmojen ristiriita alkoi vaivata minua. Kristikunnan fanaattisesta puolustajasta oli aikojen saatossa muodostunut hirviö, jonka pahuus oli suorastaan käsite.”
Vlad III johti Valakiaa elämässään seitsemän vuoden ajan, mutta hän on edelleen yksi Romanian historian tunnetuimpia hallitsijoita. Vladista löytyy paljon tietoa aikalaislähteistä kuten turkkilaisista ja bysanttilaisista aikakirjoista sekä paavi Pius II:n muistelmista. Vladin uskotaan syntyneen vuonna 1431 Transilvanian Sighisoarassa, missä hänen isänsä Vlad Dracul toimi maaherrana. Vladin isästä Vlad II:sta tuli Valakian hallitsija pojan ollessa vasta viisivuotias. Nuoruusvuotensa Vlad III vietti ottomaanien hallitsemassa Turkissa, jonne hän päätyi, kun isä 1442 ajautui riitoihin Unkarin kanssa jättäydyttyään pois sodasta Turkkia vastaan. Pitääkseen kruununsa Vlad pyysi apua sulttaani Murad II:lta ja lähetti uskollisuutensa osoituksena nuorimmat poikansa, Draculan ja Radu Komean, panttivangeiksi tämän hoviin. Vankeutta kesti arvioiden mukaan kuusi vuotta. Vankeutensa jälkeen vuonna 1448 Vlad III nousi Valakian valtaistuimelle, isänsä paikalle jonka Unkarin kuningas oli murhauttanut edellisenä vuotena.
Vlad III:n ensimmäinen valtakausi kesti vain pari kuukautta. Valakiassa kruunu ei periytynyt isältä vanhimmalle pojalle, vaan aatelisto valitsi uuden hallitsijan ruhtinassuvun miesten keskuudesta. Aateliston tapaa ajaa omia intressejään ja suosikkejaan ruokki valtapelejä, joka lopetti myös Vlad III:n ensimmäisen kauden lyhyeen. Vuonna 1456 kun Vlad III palasi kuitenkin – Unkarin avustamana – valtaistuimelle. Toinen valtakausi kesti kuusi vuotta. Kruunun saatuaan Vlad alkoi siirtää aatelistolta valtaa itselleen, vahvistamaan oikeusjärjestelmää ja ulotti kuolemantuomioon koskemaan kaikkia kansankerroksia. Vlad hallitsi valtakuntaansa kovalla kädellä, joka herätti vastustusta etenkin aatelisten keskuudessa – vaikka hallitsijana Vlad usein pyrki oikeudenmukaisuuteen.
Vlad alkoi kasvattaa Valakian riippumattomuutta alueen muista mahdeista kuten Unkarista ja hän alkoi harjoittaa myös aktiivista ulkopolitiikkaa. Kun Paavi Pius II alkoi vuonna 1461 rakentaa sotajoukkoja ristiretkelle ottomaaneja vastaan, ilmoittautui Vlad miehineen heti mukaan. Samalla Vlad katkaisi välinsä ottomaaneihin ja kieltäytyi enää maksamasta veroja Turkille. Sulttaani Mehmed Suuri raivostui asiasta kuultuaan ja lähetti korkea-arvoisen lähettilään vaatimaan Vladilta veron maksamista. Vlad vastasi vaatimukseen seivästyttämällä lähettilään ja hyökkäämällä turkkiin. Unkarin kuninkaalle lähettämässään kirjeessä Dracula kertoo tapattaneensa sotaretkellään ainakin 23 883 vihollista. Mehmed Suuri vastasi Vladin sotaretkeen hyökkäämällä Valakiaan. Turkkilaisten armeija oli selvästi isompi kuin Vladin ja he etenivätkin aina muutaman kilometrin päähän Tirgovistesta.
Paikalla turkkilaisia kohtasi poikkeuksellisen järkyttävä näky. Maantien varsi oli täynnä seivästettyjä turkkilaisia – joita oli silmänkantamattomiin. Eri lähteiden mukaan heitä oli jopa 10 000 – 40 000. Ei ole ihme, että Vlad tunnetaan Turkissa nimellä Kaziglu Bey – seivästäjäruhtinas. Sulttaani keskeytti ruumismeren nähtyään hyökkäyksen. Vlad ei kuitenkaan onnistunut kääntämään sotaa voitokseen. Vladin veli Radu Komea, joka oli pysynyt uskollisena sulttaanille, jäi Valakiaan, sai aateliset puolelleen ja nousi ruhtinaaksi. Vlad III joutui pakenemaan Transsilvanian vuorille – seuduille, joihin Bram Stoker sijoitti Kreivi Draculansa asumaan. Transsilvaniassa Vlad joutui Unkarin kuninkaan pettämäksi. Kuningas Matias Corvinuksen piti auttaa Vladia nousemaan uudelleen valtaan – mutta tämän sijaan hän vangitsi Vladin. Vlad vietti kolmetoista vuotta vankeudessa, joista tosin useampi vuosi kului lähinnä kotiarestia muistuttavissa olosuhteissa. Vankeudessa ollessaan Vlad meni naimisiin ja kääntyi ortodoksista katoliseksi. Viimein vuonna 1475 Vlad vapautui ja heti seuraavana vuonna hän nousi kolmannen kerran Valakian valtaistuimelle – Unkarin kuninkaan Corvinuksen käännettyä takkinsa ja alettuaan tukemaan Vladia.
Vladin viimeinen kausi Valakian voivodina jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli valtaannousun vuotenaan. Vladilla on maine verisenä ja armottomana hallitsijana, mutta toisaalta pitkälti hänen ansiostaan ottomaanien eteneminen Euroopassa hidastui. Vlad oli myös oikeudenmukainen hallitsija. Osa Vladin tarinoista on ilmeisesti myös sepitettyjä. Kuten JP Koskinen kirjoittaa teoksessaan Paholaisen vasara:
Puupiirroksessa hän istui seivästettyjen ihmisten keskellä pöydän ääressä ja söi. Hänen kerrottiin täyttäneen maljansa verellä, joka vuoti uhrien haavoista ja kastaneen leipänsä siihen. Jo siihen aikaan osattiin käyttää propagandaa aseena. Saksalaiset kauppiaat, joiden mahdin hän oli murskannut Valakiassa, kostivat hänelle paperilla, eivät miekalla.
Lähteet:
Wikipedia
Tiede-lehti 1/2007
JP Koskinen: Paholaisen vasara
