Kauan pelätty sähkökirja rantautuu tänä syksynä Suomeen. Akateeminen avasi juuri e-kirjakaupan. Lukulaitteita saa jo kirjastoista ja kivijalkakaupoistakin. Iik! Hui! Kauhistus! Piraatit ryöstää meitin!
Netti sai mediatalot paniikkiin 1990-luvun puolivälissä. Hätäpäissään monet kustantajat laittoivat lehtiensä sisällön ilmaiseksi verkkoon, sillä pitihän sitä olla mukana digitaalisessa vallankumouksessa. Itsekin työskentelin tuolloin Iltalehden ja Helsingin Sanomien nettitoimituksissa (ks. mm. ekoilla digikameroilla otettu yöreppari Juhannus Stadissa, HS Klik 1997). Iltalehti laittoi tuolloin vetävimmät juttunsa kaikki nettiin. Jostain syystä saman aikaan myös IL:n paperilehti lisäsi myyntiään ja saavutti aiemmin reilusti luetumpia Ilta-Sanomia. Ehkä se toinen vaihtoehto tuli netissä tutummaksi, ja kynnys ostaa se “uusi” iltapäivälehti kävi matalammaksi. Joka tapauksessa, ilmaisjuttujen jakaminen on nykyään suppeaa STT:n sähkeitä lukuunottamatta. Ja niitähän voi lukea kaikkien muidenkin sanomalehtien sivuilta.
Musiikkibisneksen esimerkki on kovasti pelottanut myös kirjankustantajia. Entä jos meidänkin kalliilla työllä ja vaivalla vuosikymmenten aikana vääntämät sisällöt karkaavat piraateille ja vertaisverkkoihin? Jääkö artisti jälleen nuolemaan näppejään? Pelko on ymmärrettävä, mutta kovasti ennenaikainen. Toki on hyvä, että sopimuksissa uusi julkaisumuoto huomioidaan, mutta siinäpä se, toistaiseksi.
Varsinkin kustantajien ikääntyneemmässä johtokaartissa vallitsi ja kenties vallitsee vieläkin suuri epätietoisuus ja jopa jonkinasteinen paniikki, kun puhe kääntyi ja kääntyy digikirjaan. Yhä edelleen osa suurten kustantamoiden ylimmästä johdosta laukoo ilmoille – kohteliaasti ilmaisten – hyvin outoja ajatuksia guttenbergiläisen käyttöliittymän pikaisesta kuolemasta. Ehkä taustalla on ajatus olla muiden silmissä mieluummin liian kehitysuskoinen kuin sitä mitä aidosti on: auttamattomasti pihalla. Tai sitten digisisällöistä kohkaaminen on laskelmoitua yt-neuvottelujen ja irtisanomisten puolustelua. En haluaisi uskoa, että digipaniikissa kyse olisi ollut ammattitaidottomuudesta, joten selitys sitten lienee se kyynisempi: hätäselitys avohakkuille omissa henkilöistössä.
Lukulaitteiden kehityksessä eletään ymmärtääkseni samankaltaista kehitysvaihetta kuin videoissa, kun Philipsin Video2000, Sonyn Betamax ja JVC:n VHS ottivat mittaa toisistaan. Teknologisesti kömpelöin VHS voitti, koska niin moni laitevalmistaja liittoutui samaan leiriin. Sähkökirjojen lukulaitteita on myös aika kirjo, kuten käyttöliittymiäkin. Toivottavasti VHS ei voita, jälleen.
Kestää kuitenkin vielä pitkään, että meillä jokaisella olisi sellainen monitoimilaite taskussa, josta varsinkaan vapaa-ajalla viitsisi tihrustaa pidempiä tekstejä. Applen iPad on ihan vinkeän oloinen. Se voi kehittyessään ja saadessaan halpakopioita kenties yleistyäkin. Mutta mennäänpä vielä sähkökirjan ytimeen:
ketä se oikeasti uhkaa? Kirjapainoja? Vähän, kyllä. Vanhoja rotaatiopainoja varmaan. Perinteisiä kirjakauppoja? Ehkä.
Jos nykyiset laajan valikoiman kirjakaupat pysyvät ajan tasalla kehityksestä, ne ovat myös luontevimpia sähköisen kirjan jakeluteitä. Nykyiset pelkkään verkkoon keskittyneet kirjakaupat ovat toki napsineet markkinaosuuksia perinteisiltä toimijoilta, mutta Amazonin kaltaisia rohmuja niistä ei vielä ole meillä tullut.
Kustantajia? Tuskin. Aina tarvitaan laadullinen portinvartija, jalostava porras ja kaupallistaja. Jotta hyvää kirjallisuutta syntyisi, täytyy jossain olla sen kokopäiväisiä sparraajia. Kustantamokenttä on selvästi pirstaloitumassa, mutta kustantajia edelleen tarvitaan. Ei niiden tarvitse enää kokonaisia kivitaloja omistaa, saati täyttää koko taloja henkilöstöllään. Mutta hyvin-hyvin-hyvin harva kirjailija pystyy, saati haluaa tehdä juhavuorisia eli ottaa kontolleen koko kustantamisen ravintoketjun. Kirjailijoita? Tuskin. Hyville tarinoille ja tiedonantajille löytyy aina halukkaita yleisöjä, jotka ovat valmiita maksamaan elämyksistään ja siten elättämään kirjailijan, kenties kustantajankin.
Pelottavinta digikirjoissa on mahdollinen piratismi, laiton kopiointi, joita ei oppikirjakopioinnin lisäksi ole ollut olemassa kirjamaalimassa. Toinen pelottava asia on hintojen romahtaminen. Jos biisin saa nettikaupasta eurolla, niin mikä on diginovellin tai -romaanin hinta tulevaisuudessa? Osa ulkomaisista kustantajista vaatii aivan järjettömiä tekijänoikeusprovosioita, joka kielii varman päälle pelaamisesta epävarmassa murrosvaiheessa. Käytännössä nuo prosentit tappavat halun julkaista jotain käännösteoksia ollenkaan diginä.
Mutta parasta, mitä digitaalinen kauppa tuo tullessaan, on vanhojen kirjojen jatkuva saatavuus. Tätä lapsenkengissä oleva print-on-demandkin tarjoaa, mutta sähkökirjan kanssa ei tarvita kalliita digipainokoneita. Jahka sopimukset saadaan kuntoon, tarjolla voi olla koko kirjallisuuden historia, koko ajan. Huikea ajatus!
Perinteisen kirjakustantamisen puolelle digi tuskin vallankumousta tuo. Onpahan vain yksi jakelumuoto lisää kirjallisuudelle, kenties jopa uusille kohderyhmille: teknologiafriikeille ja kirjaan koskemattomille nuorille. Lahjakirja on edelleen lahjakirja ja mökkilaiturille sekä kylpyammeeseen lukukaveriksi sopiva kertakäyttöpokkari tuskin kalliilla lukulaitteella korvaantuu. Paitsi jos digilukulaite kestää lukijan nukahtamisen – siis upotuskokeen. Pokkari kestää. Jos sitä ei saa säädyllisti kuivattua, sen tilalle voi ostaa uuden, tuopin tai parin hinnalla. Paitsi jos käy lähikapakassani Maunulan Bar62:ssa. Silloin pokkarin hinta kertyy vasta neljästä tuopista. Ei sillä, että itse siellä ramppaisin, mutta kaverit ovat kertoneet.
Ps. Löysin tätä kirjoitusta viimeistellessäni verkosta eReaderin vesipuolustuksen: sähkökirjaa voi lukea ammeessa, jos käärii lukijan elmukelmuun: ‘The Ultimate eBook Experiment: Reading in the Bathtub’
Maunulan Bar62 on hyvä paikka :)