Helsinki-kirjat » Blogit

Heteromiesten välinen pusuttelu kannattaa

Jan Erola — Sun, 13 Nov 2011 00:14:15 +0000

Kirja-alalla on erittäin yleistä, että varsinkin vastakkaiset sukupuolet suukottelevat kohdatessaan – ja erotessaan. Tapa on mielestäni niin hieno, että sen soisi yleistyvän Suomessa muutenkin. Poskipusuttelusta tulee aina hyvä mieli. Lisäksi se rikkoo harmittomalla tavalla sosiaalisia suojamuureja, jolloin myös asiainhoito soljuu vaivattomasti.

Mutta nyt on kyse suulle suutelemisesta. Mies-nais-pusutteluhan on luontevaa, kuten myös naistenvälinen suutelu ja homomiestenkin, ainakin täällä Helsingissä. Entä heteromiesten keskinäinen suulle suutelu? Uuden brittitutkimuksen mukaan pusuttelu heteromiesten kesken on todella yleistä: 89% tutkituista, heteroiksi itsensä mieltävistä miehistä oli suudellut toista miestä suulle. Siis, ei-seksuaalisesti mielletyllä tavalla, ystävyyden ja rakkauden osoituksena. Jopa 40% miehistä oli urheilun parissa pusutellut muutenkin kuin muiskauttanut suulle, siis imeskellyt toista heteromiestä pitkään (ks. ‘‘I Kiss Them Because I Love Them’’: The Emergence ofHeterosexual Men Kissing in British Institutes of Education). Pussaamaan niin kuin Ismo Alanko ja A.W. Yrjänä.

Brittitutkijoiden mukaan homokammo on hälventynyt nuorten keskuudessa, joten heteromiehetkin voivat pussata toisiaan suulle tuntematta häpeää. Urheilukentillä maalintekijän pussaaminenhan on ollut pitkään hyväksyttyä, varsinkin jalkapallossa. Miehisissä urheilulajeissa miestenvälinen suutelu on siis OK, mutta ajatelkaapa vaikka feminiiniseksi miellettyä taitoluistelua. Eipä tule mieleen ensimmäistäkään uutiskuvaa, jossa toinen miesluistelija onnittelisi kultaa voittanutta miesluistelijaa suutelemalla suulle.

Brittitutkimuksen mukaan heteromiesten välinen pussailu tapahtuu useimmin huppelissa. Ei sillä, että tekoa aamulla hävettäisiin, päinvastoin. Siitä on Facebook täynnä todisteita, hetskumiesten pusuttelukuvia, brittitutkija väittää. Ei ainakaan minun FB-kaveripiirissäni, mutta olenkin jo vanha käpy.

Miksi tällä heteromiesten pussaamisella on laajempaa merkitystä?

Tähän asti todelliset ”miesten miehet”, machot ja muut pullistelijat ovat näyttävästi korostaneet homokammoaan. Tony Halme jopa tatuoi takamukseensa ‘Exit Only.’ Jos heterous oli hänelle niin itsestään selvää, miksi siitä piti tehdä pysyvä muistutus takapuoleen? Eduskunnan ihmeellisessä maailmassa seikkaileva Herra Hakkarainen on toinen tähän heimoon kuuluva homokammoilija. Hakkarainen äimistyi Hesarin NYT-liitteen jutun paljastamasta tiedosta, että hän on homoikoni. Niinpä herra H ehdotti Ilta-Sanomien toimittajalle, että Ahvenanmaasta tehtäisiin oma ihanneyhteisö homoille ja pakolaisille. (ks. Ilta-Sanomat)

Kun vaikkapa 1970-luvulla jotakuta epäiltiin homoksi – oli hän sitä tai ei – leimaantumisen pelko ajoi epäillyn ärhäkkään antihomoiluun, homojen arvosteluun ja heterouden ylikorostamiseen. Lenita Airisto on kertonut Ville Blåfieldin ja Leena Sharman erinomaisessa teoksessa Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007), kuinka Hymy leimasi hänet perättömästi lesboksi. Niinpä Airisto on viimeiset 40 vuotta korostetusti puhunut julkisuudessa toistuvasti heteromiessuhteistaan – paljastamatta sen enempää. Liekö sama leimaantumisen pelko ollut kansanedustaja Lasse Lehtiselläkin 1970-luvun puolivälissä, kun hän pitkään poikamiehenä oltuaan alkoi hakea vaimoa ihan lehtihaastattelujen avulla? Alla oleva juttu ilmestyi tammikuussa 1976 Eevassa. Korkean profiilin seuranhaku kannatti: upea elämänkumppani Eira Palin vihittiin Lehtisen kanssa jo saman vuoden keväällä.

Heteromiehisyyttään ylikorostavia uroita on Herra Hakkaraisen lisäksi edelleen joukossamme. Brittitutkimuksen mukaan nuoren polven heteromiehet kuitenkaan eivät enää pelkää homoleimaa. Jos joku luulee homoksi, luulkoon. Heteromieskin voi pukeutua nykyään lempiskrakaväriini pinkkiin tuntematta häpeää. Ja kun ei enää pelkää omakohtaista homoleimaa, ei homoja myöskään tarvitse enää vimmaisesti haukkua ja syrjiä.

Samaan tapaan kuin yksikin pisara juutalaisverta saastutti arjalaisen 1930-luvun Saksassa tai 1990-luvun Etelä-Afrikassa pisarakin neekeriverta valkoisen, myös ”homoteko” on ollut heteromiehille kertalaakista leimaavaa. Jostain syystä taas jos homomies on rakastellut naisen kanssa, se ei ole leimannut häntä heteroksi. Homoleima oli – ja on vieläkin Suomessakin suurimpien kaupunkien ulkopuolella – elämää vähintäänkin hankaloittava ellei peräti itsemurhaan ajava sosiaalinen stigma.

Jos tämä maailmalta Suomeenkin rantautunut uusi miesten välinen pusuttelutrendi pelastaa yhdenkin homomiehen itsemurhalta, hoilaan viikon hoosiannaa.

Mainittakoon, että olen minäkin harjoittanut heteromiesten välistä pusuttelua, ihan kansallisella tv-kanavalla. Paremminkin, jouduin Stan Saanilan oraalisen hyökkäyksen kohteeksi Uutisvuodossa (ks. todiste alla). Stan antoi minulle sellaista kyytiä, että silmissäni pimeni. Se hyvin karvainen, tosimärkä ja kielellinen kohtaaminen on, kiitos internetin, edelleen kaikkien nähtävissä, YouTubessa. Puuh. Mutta hyvällä asialla oltiin, kuten brittitutkimus osoittaa.

Silti suositan sinulle lämpimästi, rakas Stan: Hanki brasilialainen vahaus, sinne nenän ja leuan väliselle alueelle.

YleLeaksistä vuodettua

Jan Erola — Sun, 11 Sep 2011 22:37:30 +0000

Vierailin viime lauantaina 15 sekuntia uudessa lauantai-illan uutishupailussa, YleLeaksissa. Mainio keikka, ja onneksi muilla oli paremmat jutut. Höpöttelin useita pätkiä, joista yksi mahtui lähetykseen. Yleleaksissa otetaan onneksi Uutisvuodon tapaan runsaasti materiaalia talteen, jotta hauskaa materiaalia varmasti piisaa lähetykseen asti. Lucky me. Kun mukana on Mari Perankosken ja Hissu Hietalahden kaltaisia lahjakkuuksia, harrastelijahöpöttelijät pysyvät marginaalissa. Kiusakseni laitan leikkuupöydälle jääneet läppäni:
Ryssänviha on yhtä muodikasta ja fiksua kuin fokuhila-takatukka tai kalapuikkoviikset. Vihaamisen sijaan Meidän tulis levittää punainen matto kaikille tänne tuleville venäläisille, halus ne sitte ostaa täältä mökkimaita tai käydä vaan Lappeenrannan Prismassa. [TÄSTÄ ETEENPÄIN LOPUT JÄIVÄT LEIKKUUPÖYDÄLLÄ, JA HYVÄ NIIN!] Aina kun meillä on itäraja ollut auki ja hyvät välit Iivanaan, Suomella on menny hyvin. Kun ryssänvihaajat on päässy niskan päälle, täällä on sodittu ja nähty nälkää. Että otetaan kiitollisina vastaan veli venäläinen, kun se haluaa tulla tänne ystävänä, citymaasturilla eikä tankilla.

Venäläiset on sitä paitsi sivistyskansa, jos vaikka suomalaisiin vertaa. Esimerkiks Suomessa on 9 prossan kirjavero. Oikeissa sivistysmaissa, niinku Britanniassa ja Venäjällä, kirjavero on pyöreät nolla!

Voisko joku selittää, miks puolet Suomen kansast palvoo Niinistöä niin kuin se ois joku politiikan Jeesus. Mut ei rullaluistimilla ajaminen lätäkköön oo vetten päällä kävelyä. Ja jos tässä oikeita politiikan jeesuksia etsitään, niin sekä Paavo Lipponen että Paavo Väyrynen ovat urallaan sentään useaan kertaa nousseet kuolleista.

(YleLeaks 10.9.2011, katsomisaika Yle Areenassa 16.9.2011 asti)

Muistopaikka menneille

Jan Erola — Fri, 09 Sep 2011 07:36:47 +0000

Kun prinsessa Diana kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1997, nettiin syntyi ensi kertaa erityisiä muistosivustoja. Olin tuolloin Hesarin verkkoliitteen toimittaja ja raportoin ilmiöstä tuoreeltaan. Toki rakastettujen hahmojen kuolemia on aina muistettu näyttävästi. Niin kävi myös ex-pääministeri Harri Holkerin poismenon yhteydessä. Tapaus kirvoitti Iltalehden kolumnisti Aarno Laitisen muistelemaan muitakin kuolleita ystäviään. Hän alkaa olla siinä iässä, kuten isäni, että kavereita ja parhaita ystäviäkin putoaa pois joukosta kiihtyvällä tahdilla. Laitinen kertoi kolumnissaan pitävänsä hiljentymishetkiä siivotessaan kerralla useita poismenneiden numeroita kännykästään.

Itse toimin päinvastoin: pysähdyn aika ajoin muistelemaan kuolleita sukulaisiani, ystäviäni ja tuttaviani puhelimeni äärellä, kun numeroita selaillessa silmääni osuu joku poisnukkunut. Mukana on myös kirjailijoita, kuten Tommy Tabermann ja idolini ylitse muiden: Pauli Matti Juhani ”Juice” Leskinen. Juice on ollut minulle kymmenvuotiaasta asti Se suurin musiikki-idoli, erityisesti sanoittajana. Toki runojakin diggailen ja muistelmiaan. Pääsin toimittajana ollessani pariin otteeseen haastattelemaan häntä muun muassa Ylioppilaslehteen. Sitten ex-työpaikassani, eräässä toisessa kirjakustantamossa, vetämälleni osastolle siirrettiin hämmentävä hanke: Juicen äeti. Tutustuin äidin ohella myös poikaan hieman paremmin. Myöhemmin lähetimme hänelle laatikollisen kustantamomme kirjoja, bibliofiiliksi kun hänet tiesin. Sitten eräänä kiireisenä päivänä puhelimeni soi. Näytössä vilkkui ”Pauli Leskinen”. Henkeni salpautui. Tähän asti minä olin aina ottanut Juiceen yhteyttä. Menin toimistomme keittiöön ja vastasin. Hämmennyksekseni Juice kiitti kirjoista ja kertoi niiden kuljetuslaatikon olevan nyt hänen kissojensa kotina. Puhelu jatkui ja jatkui, joka oli vähän kiusallistakin. Idolini tuntui olevan juttuseuran tarpeessa, kovin yksinäinen. Ja minulla kiire jonnekin. Paria viikkoa myöhemmin Juice oli kuollut. Jälkeenpäin kuvittelin, että Maestro halusi jättää jäähyväiset vaikka todennäköisesti hän vain halusi rupatella ja aidosti kiittää kirjoista.

Juicen numero on edelleen kännykässäni – ja pysyy siellä.

Juicestakin haluan muistaa vain hyviä asioita, vaikka huonojakin olisi. Poismenneitä usein muistellaankin hyvin valikoivasti. Ainoastaan silloin, jos kuollut on syyllistynyt suuriin pahuuksiin, muistipaikka hänestä jää yksipuolisenkin demoniseksi. Esimerkiksi äänekkäät myöhäiskekkoskriitikot, siis hänen kuolemansa jälkeen vihdoin kriittisiksi uskaltautuneet, ovat onnistuneet jättämään pysyvän lommon UKK:n muistomielikuvaan. On jotenkin absurdia, että taisto hänen henkisestä perinnöstään käy edelleen kiivaana, vaikka Kekkosen vallastaluopumisesta on jo kolme vuosikymmentä. Mutta toisaalta olemme vasta nyt tilanteessa, jossa vaikkapa Mannerheimia voi tarkastella – edes hetkittäin – vailla kiihkoa, leimaamatta häntä joko puhtaasti Valkolahtariksi tai erehtymättömäksi Suomen Suojelusenkeliksi. Kumpiakin äänenpainoja toki edelleen esitetään, mutta usein silloin lausujalla on muitakin agendoja. Jarkko Tontti esimerkiksi halusi kiinnittää huomiota tämänpäiväisiin sotarikollisiin muistuttamalla esseessään, että nykykatsantokannalta tulkiten Marski oli sotarikollinen sisällissodan aikaisten syntiensä vuoksi. Myös Anne Leinosen ja Miina Supisen romaanissa Rautasydän käsitellään mielenkiintoisesti kuolleiden valikoivaa muistelemista. Välillä se valheellinenkin muisto on armollinen ratkaisu, ainakin läheisille. Historiantutkimuksessa taas tähän inhimilliseen taipumukseen ei saisi olla varaa. Odotan suurella mielenkiinnolla, millaisen tulkinnan Meryl Streep tekee Margaret Thatcherista vuodenvaihteessa ensi-iltaan tulevassa elokuvassa Rautarouva (The Iron Lady). Ennakkotietojen mukaan Streep onnistuu jälleen huikaisevasti. Thatcher kun on ERITTÄIN ristiriitainen ja muheva hahmo, joten elokuvalta on lupa odottaa paljon.

Vuonna 1925 syntynyt Thatcher on vielä keskuudessa, mutta kuluneena vuonna on muisteltu paitsi prinssi Albertin häiden yhteydessä hänen äitiään Grace Kellyä, myös keväällä poisnukkunutta Elizabeth Tayloria. Heidän numeroitaan ei kännykässäni ole, joten tyydyn palaamaan heistä kertovien kirjojen äärelle.

Minun Sariolani: Vuoroin vieraissa

Jan Erola — Sun, 12 Jun 2011 19:26:40 +0000

“Ruhtinaan tulot, mutta suuriruhtinaan menot”, kuvasi Mauri Sariola jatkuvia rahahuoliaan. Sariolan harrastamat uhkapeli ja viski eivät ainakaan helpottaneet budjetin tasapainottamista. Hän ei toki ole historian ainoa menestynyt suomalaisartisti, jolla liika raha on polttanut taskussa. Muusikoissa esimerkkejä on viljalti Irwinistä Andy ”kolkytdonaa aina takataskussa” McCoyhin. Kirjailijoista harva on päässyt suurille ansioille, vaikka ovat rillumarei-elämää viettäneetkin. Esimerkiksi Ilmari Kianto oli rahanvonkuissaan legendaarinen. Toki hän osasi anella myös vaikkapa metsäyhtiöltä ilmaisia hirsipuita Turjanlinnan rakennustöihin. Kianto oli ainaisessa rahapuhalassa, lapsia sikisi kuin Sariolalla kirjoja, ja vaimojakin piisasi. Yhteistä Kiannolla ja Sariolalla oli myös se, että heidän kustantajansa saivat useimmiten lopulta pelastaa kirjailijansa pälkähästä. Ja tarkoitan ”kustantajat” nimenomaan monikossa, sillä kummatkin mestarit kävivät kalassa usean kustantajan kanssa – jopa samaan aikaan. Se kielii sekä poikkeuksellisesta tuotteliaisuudesta että talousahdinkojen sanelemasta kekseliäisyydestä.

Kirjalijoiden kustantajasuhde on Suomessa ollut perinteisesti vahva. Suurten kielialueiden anglosaksisessa maailmassa kirjalliseen ravintoketjuun mahtuu myös kirjallisuusagentti, joka paitsi puolustaa kirjailijan taloudellisia etuja, myös sparraa käsikirjoituksia. Suomessa kustannustoimittajalla on kustantamoissa se läheisin suhde kirjailijaan. Ja jos on rahallisen hätäavun aika, kustannuspäällikkö tai kustantaja auttavat. Nykyään, kiitos Suomen neljän suurimman kustantamon – pian enää kolmen – viimeaikaisten sekoilujen, tuo kirjailijasuhde on nyt höltynyt. Yhä useampi kirjailija ”käy vieraissa” eli julkaisee vähintään yhden teoksen muissakin kuin ”omassa” kustantamossa uransa aikana. Kustantamokenttä näyttää jakautuvan hirmu isoihin dinosauruksiin ja pieniin, vikkeliin sisiliskoihin. Pienissä yksiköissä kirjalijat saavat ainakin heille kuuluvaa arvostusta ja huomiota, joka suurissa laitoskustantamoissa saattaa välillä unohtua.

Nimimerkin käyttäminen sivuprojekteissa on runsaskynäiselle kirjailijalle ymmärrettävä ratkaisu. Kirjamarkkinat kun harvoin vetävät useaa kirjaa vuodessa samalta kirjailijalta, ainakaan nikottelematta. Muutaman kuukauden välein ilmestyvät, saman kirjailijan kirjat syövät väkisinkin toistensa huomiota ja myyntejä. Niinpä on viisasta purkaa luomisvimmaansa kirjoittamalla aikuisten romaanien rinnalla vaikkapa nuortenkirjoja, kuten tuotteliaat Tapani Bagge ja Ilkka Remes tekevät. Gummerukselle omalla nimellään kirjoittanut Sariola sen sijaan kirjoitti salaa Esko Laukon nimellä yhdeksän jännäriä kilpailevalle kustantajalle Weilin&Göösille. Tempun paljastuminen oli Gummeruksen silloiselle nuorelle patruunalle, Pekka Salojärvelle hänen omien muistelmiensa mukaan iso järkytys. Onneksi Sariolalta syntyi silti vuosittain kaksi-kolme teosta omallakin nimellä. Harmitusta helpotti varmasti Sariolan kaupallinen menestys – yhteensä yli kaksi miljoonaa myytyä kirjaa.

Sariolan salanimikirjoittaminen sai jännittävän käänteen vielä kaksi vuosikymmentä Maurin kuoleman jälkeen, kun hänen leskensä Tuula Sariolan tuotanto paljastuikin vuonna 2006 Ritva Sarkolan tekeleiksi. Otavan silloinen kustantaja Leena Majander kiirehti ilmoittamaan, että moinen, 16 romaania kestänyt huijaus ei olisi ikinä onnistunut Otavassa. Epäilen. Kustantaja kun ei voi millään noudattaa Vladimir Leninin oppia: ”Luottamus hyvä, kontrolli parempi.” Sillä luottamus on aina parempi.

Jan Erola
Kirjoittaja on Helsinki-kirjojen kustantaja

Kirjoitus on julkaistu Mauri Sariolan seurassa 2011 -julkaisussa (Mauri Sariola -seura)

Vihreitä perhosvaikutuksia

Jan Erola — Mon, 25 Apr 2011 17:45:09 +0000

Vihreiden vaalitappio on kirvoittannut toinen toistaan oivaltavampia ja tarkkanäköisempiä jälkianalyysejä. Yhteistä niillä on pyrkimys löytää selitys itse vihreistä.

Kampanjasta puuttui empatia, leivontakuvissa vasemmistoliittoa aikoinaan mainostanut Suvi-Anne Siimes kommentoi Olli Ainolan skarpissa vaalijutussa Markkinointi&Mainonnassa. Voima-lehden Fifi-sivuilla Teppo Eskelinen taas kirjoitti avoimen kirjeen vihreille, jossa hän symppaamisestaan huolimatta kertoi toivoneensa tappiota ympäristöpuolueelle. Jatkuva voittaminen kun on noussut hänen mukaansa vihreillä hattuun. Ja soininvaaralainen väittämä, että koulutustason nousu sataa vääjäämättömästi vihreiden laariin, laiskistaa poliittisesti. Nöyryys unohtui, ylimielisyys ja älystely tulivat tilalle, myös Eskelinen summaa. Iltalehden pääkirjoitus kehotti vihreitä – joilla on ”aina ollut suuri sydän” – kirkastamaan viestiään.

Onko asia todella näin yksinkertainen? Huono mainonta, väärä asenne? Että vihreiden on syy, ikioma syy, tämä rökäletappio? Ja kuinka rökäle se todella oli? Vai voisiko syitä olla monia, joista osa voi olla pieniä kuin kaaosteriasta tuttu perhosen siivenisku, joka voi saada aikaan myrskyn toisessa maanosassa? Kuulemani mukaan moni poliitiikan sisäpiiriläinen on ymmällään vihreiden vaalituloksesta. Myöskään muiden puolueiden napapaikoilta ei vihreiden tulosta osattu ennustaa. Ovatko siis sormenheiluttajat oikeassa, että vika olisi yksin vihreissä itsessään?

Vihreiden kannatushan putosi vain runsaan prosenttiyksikön, vaikka heidän eduskuntapaikat putosivat kolmanneksella. Edellisissä vaaleissa vihreät saivat siis monia viimeisiä paikkoja vaalipiireistään, nyt ne jäivät saamatta. Viimeksi oli siis tosi hyvä säkä, nyt tosi huono. Noussut äänestysprosentti puri myös vihreitä, kuten muitakin, persuja lukuun ottamatta. Paavo Arhinmäen Vasemmistoliitto onnistui omassa torjuntavoitossaan nappaamaan varmasti ääniä myös vihreiltä.

Olisi myös voinut luulla, että persujen ohella lähes ainoana puhtoisena vaalirahaskandaalista selvinneet vihreät olisivat jotenkin hyötyneet asetelmasta vaaleissa. Mutta ei. On ymmärrettävää, etteivät vihreät asialla ratsastaneet, sillä populistinen meuhkaaminen olisi todennäköisesti karkoittanut puoluetta äänestävää koulutettua väkeä. Olisiko silti kannattanut ottaa riski ja muistuttaa jollain tavalla omasta rahoituspuhtaudestaan?
Kansa rankaisi skandaalissa ryvettyneitä kovin valikoivasti. Marja Tiuran kannatus romahti Pirkanmaalla, mutta Ilkka Kanerva sai edelleen yli 7000 ääntä turkulaisilta. Samassa vaalipiiirissä peräti 13000 protestoi persujen Kike Elomaata äänestämällä. “Mainettaan parempi” -lauseella Uudellamaalla onnistuneesti kampanjoinut Antti Kaikkonen pudotti itse Paavo Väyrysen parlamentista.

Entä voiko näin poikkeuksellisissa valeissa todella selittää äänestäjäkäyttäytymistä vain vaalikampanjoiden pohjalta?

Joo, Anni Sinnemäen pinup-henkinen vaalimainos oli hämmentävä ja ristiriidassa hänen asialinjaimagoonsa poliitikkona. Ja joo, Uusi Suomi -brändilaina verkkolehdeltä ja siihen liittyvät kärhämät veivät huomion sivuun itse asiasta, pyrkimyksestä antaa ”Isänmaalle” kokonaan uusi sisältö. Persujen vastavoimaksi asettuminen toimi kyllä – mutta vasta nyt, vaalien jälkeen. Vihreiden jäsenmäärä on kasvanut viikossa usealla sadalla. Persuvastaisuus oli oikea oivallus, vaikkakin ennenaikainen.

Itse viehätyin uusisuomi-kampanjan ideasta, pidin sitä oikealla tavalla oivaltavana. Vaalituloksesta päätellen kuulun tässäkin asiassa vähemmistöön. Kastroitu Leijona -logolanseerauksen jälkeen kampanjan viesti ei tosin tullut perille – ainakaan minulle.

Mainonnan – ja varsinkin vaalimainonnan – jälkianalyyseissä mennään aina vahvasti mutun pohjalla, sillä vaaleissa mielikuviin vaikuttaa niin moni muukin asia kuin itse mainonta. Mikä on mainonnan osuus tuloksessa, mikä muun vaalityön ja valmiin tunnettuuden? Mikä on taloussuhdanne ja työttömyystilanne? Mitä skandaaleja on poliittisessa lähimuistiissa? Ovatko poliitikkojen puheet ja teot olleet pahasti ristiriidassa? Lista tulokseen vaikuttavista muuttujista on loputon.

Esimerkiksi Persujen vaalimainonta ei todellakaan ollut kummoista, mutta vaalivoitto oli historiallisen suuri. Persut käytti vain 360.000 euroa kampanjaansa, kun keskusta, kokoomus ja SDP polttivat yli miljoonan. Että ratkaisiko mainonta? Ei, ei, ei. Sen sijaan moni pieni tekijä saattoi hyvinkin edistää vihreiden pudostusta.

Epäonnistuneella mainonnalla voi toki vahvistaa muutenkin häämöttävää vaalitappiotaan.

Muistatteko, kun puheenjohtaja Ville Itälä mainosti kokoomusta yläosattomissa, ilman paitaa? Äärimmäisen miellyttävän oloinen Itälä oli jäänyt pahasti edeltäjänsä Sauli Niinistön varjoon. No, Itälän karvainen rinta ei tuonut puolueelle veretseisauttavaa menestystä, päin vastoin. Itälässä oli varmaan itsessäkin vikaa, hän ei pärjännyt edeltäjänsä ja seuraajansa tapaan esimerkiksi tv-väittelyissä. Omat syyttivät tuolloin, ettei Itälä ollut tehnyt kotiläksyjään. Piirrossarja Itse valtiaat oli myös leimannut hänet täydeksi tossukaksi. Jotainhan silloin piti tehdä.

Mutta rohkean heittäytymisen sijaan paidan riisuminen lähettikin äänestäjille viestin, että nyt gallupeissa laahaava kokoomus on epätoivoinen. Sama hämmentynyt olo tuli näissä vaaleissa, kun yritti katsoa pääministeri Kiviniemen kokosivun mainoksia korrektisti, tiedättehän, pitämällä katse silmissä. Valitettavasti mainoksen pääviesti oli juuri siellä, mihin ei herrasmies katsettaan laske: daamin teepaidan rinnuksessa. ‘Asiaa’ -tekstin lukeakseen piti katsoa asiattomasti rouva pääministerin kuvaa.

Vastaava hämmennys valtasi Sinnemäen mainosta tarkastellessa: kuvassa huomio kiinnittyy..hmm… no, ei ainakaan vaaliviestiin. Mikä lie ollut feministikatselijoiden tulkinta mainoksesta? Vähintäänkin ristiriitainen, oletan.

Johtopäätös: vähäinenkin eroottiseksi tulkittava leikittely vaalimainonnassa vaarantaa vakavasti viestin läpimenon – olettaen, että viestiä ylipäätään on. Huomiota keikistelyllä saa, mutta sellaisen vaalimainoksen vaikutus on joko huvittuminen, ärsyyntyminen tai treffipyyntöhalukkuus ja kaukoihailu – mutta ei-myönteinen äänestyspäätös.

Mediassa korostuu tv-esiintymisten merkitys. Sinnemäeltä meni ensimmäinen tv-paneeli hyvin, hän nokitti Soinin kolmen pennin letkautuksia onnistuneesti. Myöhemmät kuulemma menivät vaisusti. Itse en tätä todistanut, sillä pari viimeistä debattia jäi minulta näkemäti. Oliko syy tappioon siis Sinnemäen? Kohtuuton väite. Toki ärhäkällä esiintymisellä olisi voinyt saada omat porukat uskomaan vielä enemmän omien voittoon – kuten Jutta Urpilainen teki onnistumalla TV:ssa viimeisen vaaliviikon aikana erinomaisesti. Väittelyt saattavat vahvistaa niin sanottua bandwagon-efektiä: liikkuvat äänestäjät lähtevät helposti voittajien kyytiin. Gallup-uutiset vahvistavat tätä ilmiötä. Johtopäätös: Urpilainen saattoi vetää liikkuvia vasemmisto-vihreitä äänestäjiä demareille, jotka olivat lähellä nousta jopa suurimmaksi puolueeksi loppukirinsä ansiosta. Tähän prosessiin eivät vihreät olisi voineet itse juuri vaikuttaa.

Etukäteen moni ajatteli, että Japanin maajäristyksen ja tsunamin aiheuttama Fukushiman atomivoimalaonnettomuus olisi ollut vihreille eduksi uurnilla. Maailmanlaajuinen ydinvoimapaniikki oli päällä viikon-pari, mutta laantui parahiksi ennen Suomen vaaleja. Sitten iski Portugalin rahoituskriisi. Kiviniemen painajainen ja samalla Soinin kostea päiväuni toteutui.

Kuluneen vaalikauden aikana on usea ympäristöaihe herättänyt ensin pelkoa, jopa paniikkia – ja sitten asian käsittely on noussut kyllästymispisteeseen. Ilmastonmuutos-kouhkaus (ja tarkoitan nyt mediamyllytystä) saavutti tähänastisen lakipisteensä 2009 syksyllä, Kööpenhaminan ilmastonmuutoskouksen aikaan. Heti perään tuli Pohjois-Eurooppaan kaksi harvinaisen kylmää ja runsaslumista talvea. Pitkään sulaneet jäätikötkin laajenivat jälleen. Sitten tuli Islannissa pienehkö Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkaus keväällä 2010. Jälleen muistutus siitä, että kauhuskenaario muuttuu usein toiseen. Maapallo todella puksauttelee tuhkapilviä, jotka paitsi sotkevat lentoliikennettä, myös laskevat lämpötilaa. Riippumatta asioiden mahdollisesta oikeasta laidasta, todella moni huokaisi helpotuksesta ja unohti ilmastonmuutoksen ja sen pelkonsa. Miksi siis enää turvautua vihreisiin?

Sitten se kotimainen ydinvoimataisto. Neljä vuotta sitten oli tiedossa, että atomivoimaluvat nousisivat vaalikaudella eduskunnan asialistalle. Tietoisuus tästä varmaan innosti vihreiden diehard-kannattajia kiivaaseen vaalityöhön. Hallitusneuvotteluiden jälkeen oli muistini mukaan selvää, ettei vihreät eroaisi hallituksesta, vaikka hallitus ydinvoimaluvista päättäisi. No ei eronnut. Ville Niinistö yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli väitteellään torjuntavoitosta, kun lisälupia myönnettiin kolmen sijaan kaksi. Tuskin nämä atomivoimapäätökset ainakaan lisäsivät vihreiden vaali-intoa. Kiivaimmat atominvastustajat varmasti loikkasivat Arhimäen leiriin.

Kuluneet kaksi talvea ovat olleet harvinaisen kylmiä. Se tarkoittaa huimaa nousua lämmityskuluihin. Jättilaskuja maksaessa vihreiden ajamat energiaverot eivät ole ihan kuuminta hottia. Sitten tuli vielä surkeasti onnistunut ekobensan lanseeraus. Eihän siitä voi – tai ainakaan pitäisi – vihreitä syyttää, mutta ketäpä muuta ympäristöasioista vaikeutuneesta elämästä syyttäisi? Autonmoottoreita kenties tuhoava ekobensa näyttäytyy siis sumean logiikan kautta vihreiden aikaansaanoksena. Itse en näin ajattele, mutta uskon monen autoilijan tekevän niin. Mitä enemmän vihreä elämä tarkoittaa nykyistä hankalampaa ja kallimpaa elämää, sitä vaikeampaa aatetta on talouden alasuhdanteessa myydä. Persut taas puolustavat ainoana tietämänäni puolueena avoimesti autoilua. Tämä uppoaa varsinkin haja-asutusalueiden autoilijoihin kuin kekäle lumihankeen.

Vielä yksi perhosvaikutushavainto: Susanna Kuparisen näytelmä Eduskunta. Näytelmä hyökkää varsin avoimesti vihreitä ja erityisesti Osmo Soininvaaraa vastaan syyttäen heitä paitsi naiiviudesta, myös sydämettömyydestä. Kuparisen näytelmän ehti nähdä Helsingin Ryhmäteatterissa varmaankin tuhat-pari ihmistä ennen vaaleja, mutta joukossa oi varmasti hyvin paljon mielipidevaikuttajia ja vihreiden perinteisiä äänestäjiä. Näytelmä kun onnistuu tekemään vahvan särön mielikuvaan, että vihreät ovat muita poliitikkoja eettisempiä, parempia ihmisiä. Vaikkei näytelmän väittämiä sellaisenaan nielaisisikaan, terveen epäilyn se onnistuu herättämään.
Näytelmä puoliajalla eräs tuttu toimittaja kysyi, että vaikuttiko näkemäni äänestyspohdintaani. Pakko oli myöntää, kyllä (Tosin olen äänestänyt jo 13 eri puoluetta valtakunnallissa vaaleissa). Ainakin hetkellisesti. Ajatus teatterikappaleen poliittisesta vaikuttamisesta viehättää minua, oli se totta tahi ei. Näytelmän nähneille Paavo Arhinmäen Vasemmistoliitto on nyt Se seksikäs ja rohkea trendisetteriliike vihreiden sijaan. Tämä siitä huolimatta, että Arhinmäkeäkin kurmootettiin näytelmässä.

Summa summarum: Vihreiden kaltaiselle, Koijärven romanttisesta mielenosoituksesta syntyneelle ja pitkään puoluerakennetta vastustaneelle, entiselle epäpuolueelle hallitusvastuu on myrkkyä. Mielestäni vihreät toimivat silti vastuullisesti ja järkevästi ajamalla hallituksesta käsin monia muita itselleen tärkeitä hankkeita, vaikka atomivoiman torppaus heiltä epäonnistuikin. Hallituksesta käsin ne lait tehdään eikä oppositiosta.

Anni Sinnemäki ei nähdäkseni tehnyt mitään erityisen väärin – ei ainakaan niin, että hänen pitäisi edes harkita eroa. Vihreiden alamäki näissä vaaleissa oli vain perhosten ja niiden siiveniskujen syytä. Neljän vuoden päästä on jälleen aivan eri pelitilanne. Kenties niin on jo seuraavissa kuntavaaleissa. Siinä välissä saamme vielä monet makeat naurut uuden hallituksen kolttosista.

Vallankumous etenee

Jan Erola — Tue, 19 Apr 2011 18:52:53 +0000

Sähkökirjojen myynti ylitti helmikuussa 2011 ensi kertaa kaikkien paperikirjojen myynnin Yhdysvalloissa ollen 90,3 miljoonaa dollaria eli 63 miljoonaa euroa. E-myynti nousi kolminkertaiseksi vuoden takaisesta. Viime vuoden e-kirjamyynti oli vain noin kymmenes koko kirjojen kuluttajamarkkinoista USA:ssa. Samaan aikaan kirjallisuusagentit levittävät e-kirjojen osalta tonttiaan yhä lähemmäs kustantamoja.

Pitkään pelätty sähkökirja on nyt vihdoin yhä laajemmin suomalaistenkin lukijoiden saatavilla, vaikka lukulaitteita ja tablettikoneita on myyty vielä vähän. Vallankumous ei ole saapunut vielä tälle puolelle rapakkoa, mutta Uudesta maailmasta kuuluu jo kummia.

Ensimmäisiä e-kirjatulvan kärsijöitä ovat todennäköisesti kirjapainot, logistiikasta vastaavat yritykset ja kivijalkakirjakaupat. Myös kustantamoilla on uusia uhkaajia, monesta suunnasta.

Esimerkiksi verkkokirjakauppa Amazon.com laajentaa omaa kustannustoimintaansa. Uudenlaisesta toimintamallista on saatu esimakua Suomessakin, kun Elisa julkaisi dekkari-sarjakertomuksen Tykki yhteistyössä toisen uudenlaisen ala toimijan, CrimeTimen kanssa.

Ja Amazon etsii nyt kustannusjohtajaa. Sillä on jo rikos- ja rakkausromaaneista vastaavat henkilöt, Lontoon kirjamessuilla päivittäin ilmestynyt BooksellerDaily-lehti paljastaa. Toissa viikolla Amazon osallistui viime metreille huutokauppaan omakustanne-ilmiö Amanda Hockingin kirjan julkaisuoikeuksista. Se on myös tehnyt kolmen kirjan julkaisudiilin pohjoisamerikkalaisen trillerikirjailija Mark Giminezin kanssa.

Toistaiseksi suora digitaalinen julkaisu on kuitenkin vasta reitti niille, jotka eivät onnistu saamaan perinteistä kustannussopimusta perinteisen kustantamon kanssa. Tykki-dekkarissakin oli kyse Elisan markkinointitempauksesta.

Tämä onkin sitten kokonaan uutta: Romantiikkaklassikko Catherine Cooksonin kansainvälinen agentti Sonia Land on päättänyt julkaista Cooksonin alkukielisen backlistin kirjat (eli vanhemmat opukset) e-kirjana oman kustantamonsa Pearch Pubishingin kautta. Tähän asti Britannian kirjallisuusagenttien kansallisen järjestön AAA:n säännöissä on ollut kielto toimia agenttina ja samaan aikaan kustantamoissa. Tapaus on herättänyt lähinnä hämmennystä, mutta voi toimia mielenkiintoisen ennakkotapauksena.

Pian ollaan tilanteessa, jossa agentti on vain uudenlainen, kevyen organisaation kilpaileva kustantaja. Angloamerikkalaisessa, laajassa mallissa agentti hoitaa paitsi kustannusoikeuksien myynnin koti- ja ulkomaille, myös sparraa kirjailijaa ja editoikin hänen tekstejään sekä hoitaa tämän mediasuhteita. Suomessa nämä toiminnot ovat pitkälti kuuluneet kustantajalle – kirjailijan kotimaista kilpailuttamista lukuun ottamatta. Edelleen valtaosa alan toimijoista on sitä mieltä, ettei Suomen kokoisella markkinalla ole kirjan ravintoketjussa tilaa agentille: Niin harva kirja ja kirjailija menestyy siinä määrin kotimaassa, että siitä riittäisi kenellekään uudelle toimijalle jaettavaa. Sääntöön on varmasti poikkeuksia, mutta angloamerikkalaisessa mallissa agentti huomaa pian olevansa käytännössä pienkustantaja. Ja siitä on kermankuorinta kaukana. Nythän olemassa olevat, harvat suomalaisagentit keskittyvät lähinnä ulkomaanoikeuksien myyntiin, joka onkin viisasta.

Ajatteleeko sitten agentti-kustantaja aidosti vain kirjailijan etua? Varmasti yhtä lailla kuin hyvä ja vastuullinen kustantaja tekee, sillä provisiopohjallahan myös kustantamot toimintaansa pyörittävät. Cooksonsin tilanteessa agenttikustantaja vain kuorii kermat kirjoilla, jotka on ensin synnytetty perinteisen kustantamisen metodein, kustannustoimittajien ja kustantajan markkinointiponnistelujen ansiosta. Toisaalta, jos sopimuksia uudelleenjulkaisusta ei ole, uudessa tilanteessa ei ole juridisesti mitään väärää. On vain syntynyt kustannustehokas keino saattaa vanhoja kirjoja jälleen markkinoille – ja agentti-kustantaja pääsee vetämään välistä.

Tämä kermankuorinta-ajattelu onkin kustantamojen kannalta se pelottavin skenaario: jos kustantamon ainoaksi rooliksi jää olla kasvattiseura, ne lakkaavat pian olemasta. Laajan kustannuslistan ja rohkeiden kustannuspäätösten taustalla pitää olla tuottava backlist, sillä kirja-alalla toimii sama logiikka kuin ääniteteollisuudessa: yksi hitti kantaa kymmenen ei-niin-hittiä. Ja vasta uusintapainoksilla voidaan maksaa muitakin laskuja kuin itse juuri sen kirjan aiheuttamat. Mitä isompi kustantamo, sitä hurjemmat kiinteät kulut. Jos siis jatkossa valtaosa kirjojen myöhemmistä tuloista menevät agenteille ja kirjailijoille, edessä on suurten kustantamojen tuho tai vähintään raju uusjako kustantajakentässä. Neljä suurinta suomalaiskustantamoa ovatkin aloittaneet itsensäsilpomisen ajoissa, ilmeisesti omasta mielestään näihin muutoksiin varautuen. Seurauksena kustantajakenttämme on todella murroksessa, muttei ehkä tavalla, jota neljä Suurta toivoivat.

Paniikkiliikkeitä niin isoissa kustantamoissa kuin kirjakaupoissa jo pitkään aiheuttanut e-kirja on Suomessa vielä söpö, naukuva kissanpentu, ei sapelihammastiikeri Amerikan malliin. Niin kauan, kun e-kirjojen myynnit lasketaan kymmenissä eikä tuhansissa, saati kymmenissä tai sadoissa tuhansissa, ei pelkoihin olekaan vielä aihetta. Mutta kansainväliset esimerkit Yhdysvalloista ja Britanniasta osoittavat, että muutos voi tapahtua muutamassa kuukaudessa. Jos ja kun lukulaitteet yleistyvät Suomessakin, ja kustantajat todella ammentavat arkistojen aarteitaan sähköiseen muotoon, buumi voi hyvinkin syntyä pian.

Ja sitten pääsemmekin pohtimaan, mitä vaikkapa Amazon, Elisa, kirjallisuusagentit tai kirjailijat itse aikovat e-oikeuksillaan tehdä. On mielenkiintoista nähdä, miten monta kustantamoiden dinosaurusta jää silloin jalkeille.

Kirjavero nollaan!

Jan Erola — Sun, 10 Apr 2011 00:00:10 +0000

On viime hetket tiristää eduskuntavaaliehdokkaaltaan sitoutuminen, ettei tämä nosta kirjan arvonlisäveroa vaalien jälkeen. Lisänosto olisi myrkkyä kirjanlukemiselle. Suomessa on jo nyt eurooppalaisittain poikkeuksellisen korkea lukemisenestovero, yhdeksän prosenttia. Yhtä paljon arvonlisäveroa saa pulittaa vaikkapa taksimatkasta.

Toisin on oikeissa sivistysmaissa, kuten Britanniassa, jossa on Irlannin, Norjan, Liettuan ja Venäjän (kyllä, myös Venäjän) tapaan kirjavero on pyöreät nolla.

Vuoden takaisen vertailun mukaan vain Itävallassa (10%) ja Tanskassa (25%) on Suomea härskimpi lukemisen rangaistusvero. Kirjojen verokanta Euroopan unionin maissa on keskimäärin 3-7 prosenttia.

Vuosi sitten oli esillä valtiosihteeri Raimo Sailaksen johtaman työllisyystyöryhmän ehdotus nostaa kirjojen arvonlisävero silloisesta 8 prosentista 14 prosenttiin. Vanhana kehäkettuna Sailas varmasti aavisti kirjaväen nousevan verokapinaan, jos tuo korotus olisi astunut silloin voimaan. Kirja-alan kannanotot menivätkin mukavasti läpi uutisissa. Sitten kaikki kun kaikki arvonlisäverot nuosivatkin prosenttiyksiköllä viime vuoden heinäkuussa, ketään ei enää kiinnostanut kirjan mahdollinen erityisasema verokohtelussa.

Paitsi sivistystä, kirjan korkea arvonlisä vero tyrehdyttää myös monenlaista taloudellista aktiviteettiä. Kirjailijan tilipussi kevenee entisestään, samalla tapaa tiukoilla elävät kääntäjät jäävät ilman keikkoja kustantajien leikatessa käännösohjelmiaan, kustantamot potkivat ihmisiä pellolle ja kauppaketjut koittavat korvata pudonnutta myyntiä rantapalloilla, leffoilla ja paperituotteilla. Toisin kuin vaikkapa ruoka – jota on hengenpitimikseen pakko ostaa – kirjanostossa pienetkin hintamuutokset vaikuttavat vahvasti ostopäätöksiin. Ruotsissa kirjavero pudotettiin vuoden 2002 alussa 25 prosentista kuuteen prosenttiin. Veronalennus sai aikaan 20 prosentin kasvun ruotsalaisten kirjaostoksissa. Sama ilmiö nähtäisiin myös Suomessa, jos kirjaverossa seurattaisiin brittejä ja venäläisiä nollalinjalle. Suomessa edullisten pokkarien laajan lanseerauksen tuoma kappalekohtainen myynninkasvu on siitä vahva osoitus. Bisneksenä pokkarimyynti on vaatimatonta, mutta sillä on monia muita, hyviä tarkoitusperiä. Vähäisimpänä ei ole lukuharrastuksen ylläpito ja levittäminen.

Kirjastojen lainat ovat viime vuosina kääntyneet jyrkkään laskuun. Tämä ei ole ihne, sillä kirjahankinnat ovat jääneet pahimpien lamavuosien tasolle. Kun eioota tarjotaan tarpeeksi pitkään ja suosituimpien teosten lainajonot ovat useissa kymmenissä, lainaaja oppii pysymään poissa. Hän tuskin rientää ostamaan omaa kirjaa, vaan käyttää vapaa-aikansa muuhun kuin lukemiseen. Näin käy varsinkin nuorilla, joilla lukemnen ei vielä ole elämäntapa. Kirjastomäärärahojen niukkuudesta tulee pitkällä aikavälillä iso lasku yhteiskunnalle.

Kirjan rangaistusverolla on vielä yksi omituisuus: sähkö- ja äänikirjoilla on sama verokanta kuin vaikkapa kossupaukulla ravintolassa: 23 prosenttia. Miksi, ah miksi? Kummassakin suomalaisittain vielä suurelle yleisölle oudoissa kirjan nautintotavoissa verotus nostaa kohtuuttomasti tutustumis- ja ostorimaa sekä siten tekee sähköjulkaisemista tappiollista tai erittäin huonosti kannattavaa kustantamoille.

On vielä ennenaikaista tuomita e-kirjaa vallankumoukselliseksi tai melgaomaaniseksi pettymykseksi, sillä kirjatarjonta on edelleen suppea eikä taulutietokoneiden kaltaisia tai muita lukulaitteita ole vielä kuin kourallisella suomalaisista. Tähän asti sekä ääni- että sähkökirjan myynnit ovat olleen hyvin vaatimattomia. Toistan: hyvin vaatimattomia. Uskon, että parhaatkin myyvät kymmeniä, tuskin edes satoja.

Mutta mitä tekee vääjäämättä lukuisia veroja ja maksuja nostava ja menoja rutkasti leikkaava uusi, vaalien jälkeinen eduskunta. Vai uskooko joku pääministeri Kiviniemen lupauksiin, ettei raippaa olisikaan luvassa vaalien jälkeen? Minä en. Se tarkoittaa, että myös lukeminen on tulilinjalla.

Ehdotankin ennaltaehkäisevää vastaiskua: kirjanrakastajien kansalaisliike kirjan nollaveroasteen puolesta! Ja eikun heti vaatimaan ehdokkailta ja puolueilta sitoutumista sivistyksen soihdunkantajien etujoukkoon.

Kirjavero nollaan!

Jimland: The Ice Age is Coming!

Jan Erola — Sun, 07 Nov 2010 17:03:31 +0000

According to some Polish climate researchers, the coming winter will be the coldest in a millennium. That would be bad news for mammoths, if they still were any around – at least if you believe in the plot of the movie, Ice Age. I do.

Actually, there are still some mammoths around in Finnish publishing. I also believe that there will be some pretty chilly times in the Finnish publishing world. And soon. No, not because of the e-book revolution. The e-book will only open new markets for publishers and authors. In some marginal categories, the e-book may indeed kill the printed version, but in general, it’s not a threat. Electronic books have just been a sorry excuse for outsourcing and major layoffs for the four biggest publishing houses here in Finland. The real reason for a climate change in the book business is that too many top executives have lost their touch and passion – if they ever had any – with and for the core of the whole business: good literature and genuinely interesting non-fiction.

READ MORE: The Ice Age is Coming! (Jimland) (Nov 6th, 2010)

Mitä ruotsalaiset edellä…

Jan Erola — Mon, 20 Sep 2010 07:48:16 +0000

…sitä meikäläiset ensi keväänä perässä. Jutta Urpilainen painii ihan saman kannatusongelman kanssa kuin ruotsalaiskollegansa Mona Sahlin: demarikannatus vuotaa oikeistopopulisteille. Suomessa on Vennamojen peruja persuilla myös vahva maaseutukannatus, joka iskee keskustapuolueeseen. Vuonna 1970 vasemmisto menettikin eduskuntaenemmistön Suomen Maaseudun Puolueen huippumenestyksen vuoksi (18 kansanedustajaa, aiemmin vain yksi!).

Ruotsin tulos on toisaalta armollinen Urpilaiselle: mahdolllista tulevaa vaalitappiota varten on uskottava selitys. Urpilainen ja Heinäluoma ovat jo napanneet persuilta teeman “Maassa maan tavalla”.

Mutta, entäpä jos Persut nappaavat puolestaan jonkun demareille perinteisen teeman? Jotain, jonka ajamista olisi hankalaa ellei mahdotonta vastustaa?

Ruotsissa Sverigedemokraterna saattoi lyödä läpi juuri siksi, että ainakin vaaliteesiensä pohjalta arvioiden se on naisasiapuolue, ei vain natsipuolue, kuten Aftonbladet on väittänyt. Sen sijaan Suomen mielipidemittauksissa yli kymmenessä prosentissa keikkuneet perussuomalaiset ovat laiminlyöneet naisäänestäjät. Jos he vielä osaisivat houkutella naisia muutenkin kuin yksittäisillä ehdokkailla, karkoittamatta nykyisiä kannattajiaan, isot puolueet ovat todella nesteessä ensi vaaleissa.

Poliittiseen paarialuokkaan muiden puolueiden ja median eristämä oikeistopopulistiryhmittymä on siis sokeroinut avoimen ulkomaalais- ja islamvastaisuutensa feminismillä. Se on mitä ilmeisimmin välttämätöntä tasa-arvon fraseologian syväpesemiä Svedulandiassa, mutta antaa väkisinkin poliittista uskottuvuutta. Se näkyi vaalituloksessa.

Tässä pari näykkäriä puolueen 99-kohtaisesta “ett bättre Sverige” vaaliohjelmasta, jonka demarilehti Aftonbladet nirhasi (ks. kuva) kohta kohdalta kolmea päivää ennen vaaleja. Toivon mukaan olen ymmärtänyt kaikki kohdat oikein.

Vassokuu, Sverigedemokraterna:

* Miljardi kruunua naisten turvallisuuden lisäämiseen ja naisväkivallan vähentämiseen

* Naistentautien tutkimukseen ja hoitoon lisävaroja

* Täydellinen nollatoleranssi naisvihamielisiin asenteisiin kouluissa ja muissa julkisissa laitoksissa

* Lisää tukea naisten turvakodeille

Näitä tuskin yksikään tasa-arvoa korostava ruotsalaispuolue uskaltaa vastustaa. Mutta laitetaanpa perään puolueen muita teemoja:

* “sukupuolipedagogiikan”, siis sukupuolitietoisen opetuksen verorahoituksen lakkauttaminen

* Yhteiskunnan islamisoitumisen estäminen

* Rikosvastuullisuusiän laskeminen 12 vuoteen

* Verorahoituksen poisto kulttuurihankkeilta, joiten pääasiallinen tarkoitus on järkyttää, shokeerata ja provosoida

* Virallinen rekisteri tuomituista pedofiileistä ja useita kertoja väkivaltarikoksista tuomituista

* Työperäisen maahanmuuton sääntöjen terävöittäminen (lue: rajoittaminen)

* Ruotsi ainoaksi sallituksi puhekieleksi koulutunneilla, kieliopinnot poikkeuksena

* Verovaroin rahoitettu kouluopetus muilla äidinkielillä lopetettava (siis myös suomenkielinen opetus?)

* Lisäpanostus ruotsin kielen opetukseen

* Voimistettu demokratia tunturi-Ruotsissa. Kaikille ruotsalaisille riippumatta kotipaikasta yhtäläiset oikeudet maan- ja vedenkäyttöön, myös poronhoitoalueilla (tästä eivät saamelaiset tykkää!)

Nämä ovatkin sitten tutumpia vaateita Suomessakin:

* Pohjoismaisen puolustusyhteistyön vahva lisääminen

* Afganistanin sotilaspanostusten leikkaaminen

* Työverotuksen alennusten säilyttäminen (porvarihallituksen aikaansaannoksia)

Naisasian julistaminen voi aluksi tuntua hassulta istutettuna Timo Soinin tai Matti Putkosen suuhun. Mutta jos persujen nykyisistä tai uusista naishahmoista joku todella kasvaisia ukkojen rinnalle – tai Soini-Putkonen itse nostaisi naisasiaa esille, se voisi yllättävyydellään hyvinkin iskeä suoneen, kuten kokoomuksen työväenpuolue-läppä. Ainakin se vaikeuttaisi muiden harjoittamaa persujen mollaamista.

Kuten kaikilla muillakin elämänaloilla, naisten aito erityishuomioinen on myös kustannusmaailmassa viisauden alku. Ja kukas muu ne äijäkirjatkaan lahjaksi ostaa, jolleivät naiset?

Suomen ensi kevään vaaleista vielä sen verran, että kuhinaa on luvassa. Ja normaalia ärhäkämpiä vaalikirjoja – varmaan myös muilta kustantamoilta.

Vihreä Lanka: Suursiivous kirjakamareissa (14.8.2009)

Jan Erola — Sat, 18 Sep 2010 09:42:34 +0000

Asiantuntijakolumni Suursiivous kirjakamareissa, Jan Erola, Vihreä Lanka 14.8.2009

Kun väki vähenee, pidot paranevat. Tämä on nyt lempihokema suomalaisissa kirjankustantamoissa. Onko ongelmien takana todella lama – vai kustantamoiden omat sotkut?

Edesmenneen kirjailija-kustantaja Paavo Haavikon mukaan ”henkisessä yrityksessä on osattava innostua yhtä lailla pienistä kuin suurista kysymyksistä, pienistä siksi, ettei pieniä kysymyksiä ole.”

Kirja-alalla innostumisen kohteena voisi rahan lisäksi olla vaikkapa kirjallisuus. Ilman johdon kirjallista näkemystä on kustantajalta turha odottaa kestävää menestystä.

Irtisanomisuutisten perusteella suurimpia kustantamoita tarkastellaan nyt yksin excel-taulukoiden läpi. Kun yyteet ovat muutenkin muotia, kukaan ei nosta isoa äläkkää kirjakamarien suursiivouksista.

Porrasta alempana, siellä missä varsinaiset työt tehdään, onkin sitten tiukempi tunnelma. Myös kirjailijat tuntevat tiukentuvat ajat nahoissaan.

Kustannusohjelmat supistuvat ja kustantajien riskinottohalut vähenevät. Kun lama-aikoina käsikirjoitusten määrä lisääntyy, on kovien kansien väliin nyt todella tunkua.

Eikä ihme: kuulostaahan kirjailija ammattina huomattavasti hohdokkaammalta kuin työtön tai in-between-jobs, määritelmä, jota minulle suositeltiin saatuani toukokuussa kenkää tuotannollis-taloudellisista syistä.

Kirjan kirjoittamista on minullekin ehdotettu, mutta sellaiseen ei nyt ole varaa. Ex-kustannuspäällikkönä tiedän, kuinka kurjasti kirjailijat tienaavat.

Lehtiä lukemalla tulee helposti tulkinneeksi, että kansainvälinen rahoitusalan kriisi ja siitä johtunut laskukausi ovat suistaneet suomalaiset kustannustalot turmioon. Siltä asiat näyttävät, mutta eivätpähän ole.

Alan suurin toimija WSOY on jo jonkin aikaa ollut hieman ulapalla. Otava on kuronut sen etumatkaa muun muassa ostamalla Liken. Ruotsalaisen Bonnierin omistama Tammi on järjestellyt itseään uudelleen jo vuosia ja ostellut viime aikoina pikkukustantamoita. Gummerus on yritysostosten jälkeen pyrkinyt turhaan kasvamaan tittelimääriä lisäämällä.

Uusia yrittäjiä ilmaantuu koko ajan, ja osa niistä on paisunut hyvinkin nopeasti.

Huonot talousuutiset antoivat kustantamoiden johtajille hyvän hetken siivota menneiden vuosien virheitä ja muita ongelmia laman piikkiin.

Kirja-ala nimittäin sietää lamaa huomattavasti paremmin kuin moni muu.

Kirjat kävivät viime laman aikaan hyvin kaupaksi, vaikka euroissa mitaten myynti hieman laskikin. Tähän kirja-alan on toki nytkin sopeuduttava.

Mutta viime laman jälkeen kirja ei pysynyt ollenkaan muiden vapaa-ajantuotteiden myynnin kasvuvauhdissa, vaan mateli lähellä inflaatiotahtia. Tämä kielii innovaatioiden puutteesta: joko kirjoissa itsessään, niiden markkinoinnissa tai jakelussa.

Kun samaan aikaan alalle tunki uusia yrittäjiä ja vanhat toimijat laajensivat tuotantoaan, oli nollasummapeli valmis: samaa pottia jakaa nyt yhä useampi.

Kustantamoiden kasvuajattelu on näkynyt myös henkilöstömäärissä. Viime laman jäljiltä kirjakustantamoissa työskenteli vuonna 1995 vain 1 137 suomalaista. Runsaassa vuosikymmenessä määrä oli kasvanut liki kolmanneksella, 2006 heitä oli jo 1628.

Alkuvuoden yt-karnevaalien jälkeen luku lienee alle 1 400, eli ollaan vuoden 1999 henkilömäärissä.

Tässä onkin alan kannattavuusongelmien ydin. Kun liikevaihto laskee, mutta henkilöstö kasvaa, yrityksen lento sakkaa. Ylimääräinen painolasti on heitettävä ulos, muuten firma tekee mahalaskun.

Tosiasiassa kustantamoilla menee vielä kohtuullisen hyvin – ainakin, kun niitä vertaa kirjapainoihin. Suomessa on yksinkertaisesti liikaa painokapasiteettia, ja monissa painoissa koneet ovat jo ikääntyneitä.

Tappiollisissa yrityksissä ei ole hinkua tehdä jätti-investointeja uusiin painokoneisiin. Niinpä kirjojen painaminen on Suomessa auringonlaskun ala, jota lisääntyvä kirja kerrallaan -toiminta tai muu digipainaminen tuskin pelastaa.

WSOY:n kirjapaino on irtisanonut viime aikoina väkeä Porvoossa, samoin kuin Gummeruksen paino Jyväskylässä. Painojen yhtiöittäminen kustantamoista erillisiksi yrityksiksi ei ole ollut sattumaa.

Moni raskaasti tappiollinen kirjapaino olisi kovasti myynnissä, jos vain löytyisi ostaja.

Vielä vuosi sitten kaikkia neljää suurinta kirjankustantamoa johti ekonomi tai juristi. Yksikään heistä ei ollut lisäksi humanisti tai varsinainen kirjaihminen, vaan he olivat vain ammattimaisia liikkeenjohtajia.

Yleensä alan ulkopuolisia toimijoita käytetään nurkkien siivoamiseen, ei rakentamiseen. Oliko kustantamoiden omistajilla jo nousun aikaan suursiivoukset mielessä?

Ei-kirjallisten bisnesjohtajien jälkiviisauksia kerrotaankin kirjallisten kustantamolaisten piireissä: ”Miksi emme julkaise vain näitä hyviä kirjoja (eli hyvin myyneitä)? Miksi emme ottaneet saman tien isoa painosta, jos kirja kuitenkin möi niin paljon? Ota prossa tai pari pois kirjailijan tekijänpalkkiosta!”

Ööh, vaikkapa siksi, että ihmisten ostokäyttäytymisen ennustaminen on niin kovin vaikeaa, ellei mahdotonta. Ja kirjailijan laihalla lompakolla ei kannata käydä. Muuten loppuu pian julkaisutoiminta, ilman kirjalijoita.

Juuri nyt näyttää siltä, että suuret kustantamot vetäytyvät kuoreensa, siilipuolustukseen lamaa vastaan. Se antaa tilaa uusille yrittäjille.

WSOY:n entinen voimakaksikko, Touko ja Aleksi Siltala perustivat oman Siltala Kustannuksensa, ja Tammen entinen tietokirjapomo Petteri Paasilinna ilmoitti äskettäin perustavansa oman uuden kirjatallin.

Start-up-uutisia tullee lähiaikoina lisää. Niistä elinkelpoisimmat ovat suurten kustantajien ostoslistalla, kun johtajien usko tulevaisuuteen joskus palaa.

Yhteistä menestyjille on tekemisen palo. Tammen legendaarisen ex-johtajan Jarl Hellemanin mukaan johtaja ei voi eristäytyä luovasta työstä pienessä tai keskikokoisessa yrityksessä. Viisaita sanoja.